Kohtaaminen Pariisissa

Keväisen vihreästä Pariisista on palattu takaisin koti-Suomeen. Viimeksi kirjoitin siitä, miten mukaan kannattaa aina ottaa avoin ja utelias mieli. Sen avulla Pariisi toi eteeni yhden ikimuistoisimmista kohtaamisistani koskaan. Se alkoi Montparnassen hautausmaan käytävällä, raekuuron ropsahdellessa maahan. 

Juuri ennen raekuuroa. 

Olin kartta kädessäni käynyt jo tervehtimässä mm. Samuel Beckettiä hänen viimeisellä leposijallaan ja etsiskelin seuraavaksi runoilija Baudelairea. Vastaani käveli iäkäs herrasmies, joka ranskaksi kysyi, kenen hautaa etsin ja voisiko hän auttaa. Sen verran ruosteessa ranskan taitoni ovat, että vastattuani myöntävästi ja sanottuani etsiväni Baudelairea, kysyin, voisimmeko vaihtaa kielen englanniksi ja sehän onnistui. Siitä alkoi reilun tunnin kestänyt yhteinen kävelyretkemme ympäri Montparnassen hautausmaata. Herra oli toisen maailmansodan kokenut ja erittäin sujuvasta kielitaidostaan huolimatta pahoitteli omasta mielestään puutteellista englantiaan, kuulemma saksan kieli oli toisen maailmansodan takia paljon sujuvampaa. Kävelymme aikana selvisi, että hän on myös kävelevä historiankirja. 

Samuel Beckett

Serge Gainsbourg metrolippuineen.

Kävelymme aikana matkamme varrelle osuivat Baudelairen lisäksi monet muut mielenkiintoiset henkilöt ja jokaisesta seuralaiseni osasi kertoa faktoja ja tarinoita. Opin, että Baudelairen ja hänen isäpuolensa välit olivat erittäin kireät, miten ihailemani kuvanveistäjä Niki de Saint Phallen avustaja Ricardo kuoli nuorena AIDSiin ja Niki teki hänen haudalleen Le Chat -veistoksen, kuinka kerran Serge Gainsbourgin syntymäpäivänä eräs laitapuolen kulkija kaatoi kyseisen herrasmiehen nähden Gainsbourgin haudalle kokonaisen viskipullon viimeiseen tippaan asti, sillä viski oli sekä kulkijan että Gainsbourgin lempijuoma ja miksi Samuel Beckettin hautakiven päällä on toisinaan knalli tai juutalaisten hautakivien päällä pieniä kiviä. Sain kuulla myös, miten Ranskasta tuli tasavalta eikä monarkia ja kuinka kuvanveistäjä César Baldaccinin haudalla oleva kentauriveistos ei suinkaan ole pienoismalli vaan Césarin lesken mukaan kyseinen veistos on vastoin yleistä tietämystä se alkuperäinen. Ja miten Marguerite Duras'n haudalla on aina kyniä, siltä varalta, että Marguerite herää ja haluaa kirjoittaa tai miten kymmenen lentoennätystä tehtaillut lentäjätär kuoli lento-onnettomuudessa oltuaan itse matkustajana tai kuinka Kiki de Montparnasse inspiroi Man Raytä ja että ei-ranskalainen voi tulla haudatuksi Pariisiin vain kuolemalla Pariisissa. (Montparnassen hautausmaalle päästäkseen täytyy lisäksi kaivaa kuvetta noin 15 000 € verran.) 

Jossain vaiheessa kävelyämme kysyin herralta, miten hän tietää kaiken edellämainituista ja monista muista mielenkiintoisista henkilöistä, joita eteemme tuli. Hän hymyili ja vastasi, että nämä kaikki ovat hänen tulevia naapureitaan ja täytyyhän ihmisen tuntea naapurinsa. Kävelymme tultua päätökseensä kättelimme ja lähdimme omiin suuntiimme, minä upeaa kohtaamista ja muistoa rikkaampana. Aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta. 

Niki de Saint Phallen L'Oiseau,
joka ilmeisesti on tehty tuntemattoman nuoruudenrakkauden muistolle.