Jos edellinen blogipostaukseni musiikista kypsyi pitkään, tämä syntynee nopeasti, mutta en tässä vaiheessa postauksen kirjoittamista ole vielä ollenkaan varma, painanko Julkaise-nappia.
Niin lehdissä kuin esim. eräällä musiikkifoorumilla, jossa hengailen, keskustellaan Vain elämää -sarjan innoittamana musiikista ja tunteista: "Miks ne nyt siellä vollottaa, aikuiset ihmiset?". On ihmisiä, ilmeisesti aika paljonkin, joita musiikki ei ole koskaan koskettanut/liikuttanut niin paljon, että silmänurkkaan ilmestyisi kyynel tai parikin. Toistensa esityksistä ja versioista sekä varsinkin varmasti myös niihin omiin biiseihin liittyvistä muistoista liikuttuvat laulaja-lauluntekijät ovat saaneet naurua ja jopa pilkkaa osakseen. Sitä on toisaalta kovin vaikea ymmärtää, toisaalta taas tämä on maa, jossa herkkyyttä ei oikein saisi näyttää, jos se tulee esiin jotenkin muuten kuin vetämällä kaksin käsin päihteitä. Minulle musiikki on kaikki. Siksi se on myös asia, joka hymyilyttää, naurattaa, surettaa ja itkettää. Musiikissa on kaikki tunteet ja kaikki tunteet ovat päätyneet musiikiksi.
Kaikki taide, kaikki luova on subjektiivista niin syntyessään kuin silloin, kun silloin, kun se on kaikkien nähtävillä/kuultavilla/luettavissa. Se on tarina tai hetki, pala omasta itsestä, jonka asettaa muiden käytettäväksi ja muiden tulkittavaksi. Subjektiiviseksi kokemukseksi. Silloin, kun biisintekijän tarinasta löytää oman tarinansa, hetket asettuvat lomittain, silloin mielestäni musiikki on parhaimmillaan. Silloin voi myös se kyynel vierähtää poskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti