Ikkunalaudan kukkalapsoset

Kuukausi sitten tein kylvöhommia ja lupasin kertoa kuulumisia, kunhan minikasvihuoneissa tapahtuisi jotain. Minikasvihuoneissa on todellakin tapahtunut ja alkaa olla aika istuttaa kasvilapsoset isompiin ruukkuihin parvekkeelle. 

Isoimmat taimet on kasvattanut kukonharja, onneksi tosin miniversio kukonharjasta. Muuten ei taitaisi kesemmällä enää mahtua parvekkeelle! Toisessa minikasvihuoneessa on talvioita ja taivasalpia, lisäksi suoraan ruukkuihin kylvin muutama päivä sitten mummonpalsamia. Mummonpalsamit viettävät päivät lasitetulla parvekkeella ja yöt sisällä öiden taas viilennyttyä. Mielenkiinnolla odottelen, miltä lapsoset mahtavat näyttää kukkiessaan, kaikki lajit ovat uusia parvekkeellani! 

On siellä parvekkeella jotain vanhaa tuttuakin, Iron Cross -onnenapila siirtyi amppeliin parvekkeelle ja vaikuttaa viihtyvän loistavasti. Ensimmäiset kukatkin ovat jo auenneet! Lisäksi ostin viime viikonloppuna äitienpäiväkukkaa hankkiessamme kummisetäni kukkakaupasta orvokkeja. Eiköhän näillä kukkasilla saada kaunis kesä! 

Onnenapilan ensimmäisiä kukkasia

Onnenapila rehottaa saatuaan uutta multaa
ja orvokit ovat aina yhtä sieviä.

Kesällä taitaa olla ohjelmassa parvekekemut, 

ei ehkä ihan Ricky Nelsonin biisin garden partyksi luokiteltavissa, mutta ei se mitään! 

Hyvän kirjan tuntomerkkejä

Eilen illalla luin loppuun hyvän kirjan. Kirjan, jonka parissa aika katoaa, joka saa silmien edessä aukeamaan monenlaiset maisemat, joka tutustuttaa erilaisiin ihmisiin ja kohtaloihin, joka koskettaa ja liikuttaa, joka hymyilyttää ja hyrisyttää. Sellaisen, jonka loputtua jää vähän tyhjä tunne. Missä ovat ne ihmiset, joiden parissa on viettänyt tuntikausia aikaa? Entäs ne maisemat, tuoksut ja äänet? Mitäs sitten? Kun on lukenut hyvän kirjan, ei voi ihan heti aloittaa uutta kirjaa. Ehkä seuraavana iltana, mutta ei samantien. Pitää sulatella, pohdiskella, makustella, sanoa jäähyväiset kirjan henkilöille. Vasta sitten voi päästää uudet henkilöt elämäänsä, avata uuden kirjan ensimmäisen sivun, sukeltaa uusiin maisemiin. 

Tällä kertaa tuo hyvä kirja oli Anthony Doerrin All the Light We Cannot See, joka on myös suomennettu nimellä Kaikki se valo, jota emme näe. Ymmärrän varsin mainiosti, miksi Doerr on Pulitzer-palkinnon kirjastaan saanut! Suosittelen. 

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 12. 12ta 2015 klo 11.04 PST

Kirjaimellisesti käsistä lähtenyt neuleprojekti

Viime talvelta jäi jostain syystä luonnoksiin erään neuleprojektin tarina. Tarvitaan niitä sormikkaita keväälläkin, joten tässäpä käsistä lähtenyttä neuleprojektia viime talvelta. 

Ensin oli lanka. Ihana, lempilankakaupasta löytynyt lanka, jota pari kertaa ihastelin loppukesän ja alkusyksyn aikana, mutta en vielä keksinyt, mitä siitä tekisin.  Sitten tuli syksy ja oli aika kaivaa käsineet esiin. Hyvin palvelleet villasormikkaat näyttivät siltä, että oli aika etsiä uudet. Ja niin syntyi idea, se ihana lanka ja sormikkaat. Siitä ihanasta langasta tulee sormikkaat! Siispä lankakaupoille ja elämäni ensimmäistä kertaa väsäämään sormikkaita. 

Mutta miten sormikkaat tehdään? Lapasten kutominen oli tuttua, mutta mites ne sormet. Yhdistelin kahta eri ohjetta ja sovelsin omaa ideaa. Aloitin ensin eräässä ohjelehdessä olleella ohjeella ja kun se ei vastannutkaan ideaani, hyppäsin lennosta toiseen ohjeeseen. Siispä sormikkaista tuli sekoitus kahta ohjetta ja omaa ideaa. Käytännössä sormikkaat on tehty teeteen ohjeella, varsi vain on omaa, 4 cm joustinneuletta (1 o, 1 n). Koska lanka on värikästä, jätin teeteen ohjeesta tekemättä koristelut. Lisäksi peukalokiilaa tehdessä tein lisäykset langankierrolla, ohjeessa neuvotaan tekemään lisäykset neulomalla silmukoiden välinen lanka. Langankierrolla sain kuitenkin itseäni enemmän miellyttävän, reiättömän lopputuloksen.  

Sormikkaat valmistuivat varsin nopsasti ja niitä tehdessä viihdykkeenä toimi mm. Yle Areena ja Netflix. Rentoa ajanvietettä! Mutta mitäs sitten? Neulomisinnostus jatkui pahana ja lankaakin jäi yli puoli kerää. Mites pipo? 

Pipon piti jotenkin muutenkin sopia sormikkaisiin kuin vain langan suhteen. Siispä taas tuunattiin hiukan ohjetta. Tein joustinneuletta ohjeen 3 cm sijaan 4 cm enkä virkannut pipoon ketjua. Piposta tuli yksinkertainen, mutta sileä pinta ja joustinneule olivat ne jutut, jotka yhdistivät pipon ja sormikkaat. 

Kaulahuivin idea tuli raitiovaunussa matkalla Messukeskukseen Lemmikkimessuille ja koska mukana ei ollut muistivihkoa, sai kännykän muistiinpanot toimia tallennusvälineenä. Eihän sellaista riskiä voi ottaa, että unohtaa idean! Kaulahuivissakin piti tietenkin olla joustinneuletta ja sileää neuletta. Lainasin Baktus-huivista silmukoidenlisäystahdin, mutta muuten malli on oma keksintöni. 

Näin huivini syntyi. Baktus aloitetaan neljällä silmukalla, mutta minun huivini alkoi 14 silmukasta hyvinkin sattumalta, joten alkusilmukoiden lukumäärällä ei ole väliä. Neuloin alkuun joustinneuletta 14 silmukalla 3 cm. Sen jälkeen lisäsin keskellä, eli tässä tapauksessa kudottuani joustinneuletta 7 silmukan verran, yhden silmukan langankierrolla ja kerros loppuun joustinneuletta (7 silmukkaa joustinneuletta, 1 langankierto, 7 silmukkaa joustinneuletta). Sen jälkeen neuloin kolme kerrosta niin, että molemmissa reunoissa 7 silmukkaa jatkoivat joustinneuletta ja keskellä olevan silmukan neuloin oikealla puolella oikeana ja nurjalla nurjana. Neljännellä kerroksella lisäsin taas yhden silmukan (langankierrolla tämäkin ja tästä eteenpäinkin) ja neuloin taas 3 kerrosta (lisäyskerroksella siis 7 silmukkaa joustinneuletta, langankierto, 1 oikein, 7 silmukkaa joustinneuletta). Sen jälkeen taas yksi silmukka lisää, mutta nyt toiselle puolelle ensimmäistä lisäämääni silmukkaa (7 silmukkaa joustinneuletta, 2 oikein, langankierto, 7 silmukkaa joustinneuletta). Näin jatketaan, kunnes langasta on neulottu noin puolet (esim. vaaka on kätevä apuväline). Sen jälkeen alkavat kavennukset, jotka nekin tehdään sileän neuleen reunoissa vuorotellen molemmissa reunoissa. 

Näillä neulomuksilla pysyi koko talven lämpimänä ja iloisen väriset lämmittäjät piristivät myös mieltä talven pimeydessä. Lanka vaikuttaa hyvin kestävältä, ahkerasta käytöstä huolimatta esim. sormikkaissa ei näin kevään koitettua ole nyppyjä eikä kuluneita kohtia. Suosittelen! 

Kiireen ja stressin nujertajat

Aika monelle taitaa olla tuttu sellainen tunne, kun päässä vain surisee kaiken kiireen ja stressinkin keskellä. Aivot eivät meinaa iltaisin mennä "pois päältä", kun pitäisi käydä nukkumaan ja stressi kiristää hartiat kipeäksi mykkyräksi. Suoraan omasta elämästäni koko repertuaari. Mitä sitten voi itse tehdä? 

Itsekseen mikään noista ei katoa vaan on tehtävä itse jotain asian hyväksi. Tunnustan suoraan, että tuon sisäistämiseen meni aika monta vuotta, mutta parempi nyt kuin vuosien kuluttua! Kokeilun ja etsiskelyn jälkeen olen tainnut löytää ainakin itselleni toimivan yhdistelmän. (Lähes) jokapäiväisellä meditaatiolla saa aivot "pois päältä" ja surinan hiljenemään. Meditaatiota koskee sama kuin moni muitakin asioita elämässä, jokaisen täytyy löytää se juuri itselle sopiva tapa, ohjattu tai itsenäisesti tehty. Aloittelevana meditoijana (säännöllistä meditointia on tätä kirjoittaessa takana viitisen viikkoa) pidän ohjatusta meditaatiosta ja siihen on nykyään vaihtoehtoja, joista löytyy varmasti jokaiselle se sopivin. On meditaatiotunteja esim. joogasaleilla ja appeja älypuhelimiin, oma valintani on verkossa ja älypuhelimessa toimiva Headspace. Voin itse valita, milloin on sopiva hetki meditoida, kätevää! 

Kevätaurinko joogasalille mennessä.

Viikottainen joogatunti taas avaa hartioiden kipeät mykkyrät ja suoristaa selän. Joogan jälkeen veri kiertää koko kropassa ja kiristykset ovat kadonneet. Jooga auttaa meditaation lailla myös kuuntelemaan omaa itseä ja omaa kroppaa. Tässäkin testailu auttaa, että löytää juuri omalle kropalle ja päälle sopivan joogatyylin ja -opettajan. Minun joogasalini on pieni, ihana Pihasali. 

Kävelyllä Lauttasaaressa yhdessä hyvän ystävän kanssa.

Lisäksi kiireen nujerrukseen ja jaksamiseen auttavat omalla kohdallani myös liikunta, ystävät, musiikki, teatteri, käsityöt, lukeminen, asiat, jotka saavat ajatukset pois töistä ja muista sellaisista. Päämäärätön fillarointi ympäriinsä tai ripeä lenkki kävellen/juosten tyhjentävät päätä mukavasti ja sinne lenkkireitin varrelle jäävät helposti ärsytykset, kotiin palaa kepein mielin. Eikä mikään ole parempaa kuin ystävät, musiikki ja muut taidemuodot tai käsitöiden nypertäminen. Välillä sen kävelylenkinkin voi yhdistää ystävien tapaamiseen, toimii taatusti! 

Musiikki on parasta aina ja kaikkialla!
Tässä kuvassa jo aiemminkin blogissani mainittu Whistle Bait. 

Luentosalikaipuu

Huhtikuun alku. Tähän aikaan vuosi sitten taisi olla meneillään kliinisen psykologian kurssi. Tänä vuonna vaivaa luentosalikaipuu, kun perusopinnot on suoritettu ja aineopintojen alkamista pitäisi malttaa odottaa loppukesään asti. Olihan se opiskelu ajoittain suhteellisen rankkaakin, vieläpä työn ohessa, mutta silti niin kovin palkitsevaa. Olen jo useamman kerran viime aikoina huomannut, miten ajatuksiin hiipii kaipaus luentosalin penkille, kirjastoon ja melkeinpä jopa tentteihinkin. Lähipiiri saattaa tosin olla ihan iloinen tauosta opiskelussa, useampikin on tainnut kuulla miniluentoja, kun olen innostunut selittämään jotain. 

Onneksi perusopinnot on suoritettu sen verran hyvillä arvosanoilla, että pitäisi olla ainakin jonkinlaiset mahdollisuudet päästä aineopintojen pariin. Niitä ei pääse avoimessakaan yliopistossa opiskelemaan pelkästään ilmoittautumalla vaan perusopintojen arvosanojen keskiarvon täytyy olla vähintään kolme (arvosteluasteikko 1-5) ja kirjallisesta alkukuulustelustakin täytyy selvitä kunnialla. Perusopintojen jäljiltä on pohjana paitsi käsitys psykologian perusteista, myös luento- ja tenttiosaamista. Esseevastausten kirjoittaminen ja aivojen osien pänttääminen pitkän opiskelutauon jälkeen oli melkoinen oppimiskokemus jo itsessään puhumattakaan siitä kaikesta asiasisällöstä. Mutta kyllä opiskelu vaan on ihan mielettömän siisti juttu! 

Uusia opiskeluja odotellessa olen täyttänyt kalenteria mm. joogalla ja piirustuskurssilla, huisin kivoja juttuja nekin! 

I respect people who get nerdy as fuck about something they love. - Leah Raeder, Unteachable 

Kirjan vuoden lukuhaaste

Vuosi 2015 on Kirjan vuosi ja nappasinpa silmieni eteen osuneesta Kirjan vuoden lukuhaasteesta itselleni haasteen. Päivitän listaani vuoden mittaan uusissa postauksissa, mutta tehdäänpä katsaus, mitkä kohdat on jo hallussa. 

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: 
2. Kirja, josta on tehty elokuva: 
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin: 
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: Duchovny, David: Holy Cow! (kesken)
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Wyden, Peter: Stella (kesken)
7. Novellikokoelma: 
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: 
9. Tietokirja: Hertle, Hans-Hermann: The Berlin Wall Story
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja: 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut: 
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle: 
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon: 
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Kankimäki, Mia: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään: 
16. Kirja, jota äitisi rakastaa: 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta: 
18. Yli 100 vuotta vanha kirja: 
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä: 
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella: 
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut: 
22. Muistelmateos tai elämäkerta: 
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: 
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä: 
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja: 
26. Kirjatrilogia: 
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja: 
28. Kirja, jonka nimessä on väri: 
29. Kirja, jossa on taikuutta: 
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani: 
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja: 
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi: 
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta: 
34. Kirja, jonka nimessä on numero: 
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla: 
36. Runokirja: 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa: 
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken: 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi: 
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin: 
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua: 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua: 
44. Klassinen rakkausromaani: 
45. Kirja, joka pelottaa sinua: 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit: 
47. Hauska kirja: 
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä: 
49. Jännityskirja tai dekkari: 
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle: 

Monta kohtaa on vielä tyhjänä, tästä on hyvä jatkaa Kirjan vuotta! 

Teetä ja levyvanua

Mitä tekemistä teellä ja levyvanulla on keskenään? Vastaus on tietenkin pannumyssy! Innokkaana teenjuojana keitän varsinkin viikonloppuisin pannullisen teetä, mutta jostain syystä huushollissani ei ole kuitenkaan ollut pannumyssyä. Siispä tuumasta toimeen! 

Sain jouluna äidin varastoista pari kerää valkoista Seitsemän veljestä -lankaa, mutta valitettavasti en pysty pitämään päälläni mitään Seitsemästä veljeksestä kudottua, joten piti keksiä sille toinen käyttötarkoitus. Samoihin aikoihin sain käsiini uuden Neulo-lehden ensimmäisen numeron, jonka sivuilta löytyi pannumyssyn ohje. Siitä alkoi projekti, jonka sain päätökseen tänään, kun levyvanutilaukseni saapui postiin. 

Ohjeessa pannumyssyyn tulee porokuvio, mutta omani tein yksiväriseksi. Samoin lisäsin taitekohtaan nirkkorivin, jolla sain taitoksen siistiksi. Muuten noudatin lehden ohjetta. 

Pannumyssy ennen levyvanua, taitosta ja viimeistelyä. 

Patalapun puolikkaat ennen kiinnittämistä ja levyvanua.

Kun osat olivat valmiit, oli aika leikata sopivankokoiset palat levyvanua ja viimeistellä työt. Virkkasin pannumyssyyn kiinnitysnauhan, jolla yläreuna sidotaan kiinni. Patalapun reunat virkkasin kiinni kiinteillä silmukoilla, samoin virkkasin pannumyssyn kääntöpuolella käännöksen kiinni asetettuani levyvanun paikoilleen. 

Valmis pannumyssy kyljellään. 

Valmiit pannumyssy ja patalappu. 

Sitten vain teenkeittoon. Tällä kertaa pannuun päätyi kiinalaista Naixiang Mao Feng -teetä, ihanan lempeän kermaista teetä, juuri sopivaa kiireisen päivän iltaan! 

Kuvassa pilkistävä pieni tiimalasi on löytö Berliinin-matkalta.
Matkasta lisää tuonnempana. 

* Näin pienen ja erittäin epäkaupallisen blogin kirjoittajaa kukaan tuskin edes epäilee yhteistyölinkkien jakajaksi, mutta varmuuden vuoksi totean erikseen, että linkit Neulo-lehden ja teekaupan sivuille eivät tuota kirjoittajalle mitään muuta kuin vinkkaamisen iloa. 

10 kysymystä kirjoista

Löysin taannoin jostain toisesta blogista nämä 10 kysymystä ja vihdoin sain kirjoiteltua omat vastaukseni. 

1. Kirja, joka on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen?

Sam Pivnikin Survivor –  Auschwitz, The Death March and My Fight for Freedom, omaelämäkerrallinen teos. Kirjan kirjoittanut Sam Pivnik on Puolan juutalainen, joka täytti 13 vuotta sinä päivänä, kun natsit valloittivat Puolan. Koko perhe joutui Auschwitzin keskitysleirille, kun Sam oli juuri täyttämässä 17 vuotta. Kirja saa oman maailman perspektiivin kuntoon ja tajuamaan, miten hyvin omat asiat ovat. Samaan aikaan se muistuttaa, millaisiin julmuuksiin ihan tavalliset ihmiset pystyvät. Hieno, mutta ahdistava kirja. 

2. Sanotko koskaan, että olet lukenut jonkun kirjan vaikka et olisikaan, koska k.o. kirjan katsotaan kuuluvan nk. yleissivistykseen?

En, voin avoimesti myöntää, että moni klassikko on vielä lukematta. 

3. Oma(t) klassikkosi ja lyhyet perustelut?

Ensimmäisenä tulee mieleen Chris Cleaven The Other Hand. Päähenkilö on nigerialainen Little Bee, 16-vuotias pakolaistyttö, jolla on pakolaiskeskuksesta karattuaan vain resuinen käyntikortti sekä nuoruuden into ja sisäinen pakottava löytää käyntikortin antanut henkilö. Siitä alkaa huikea tarina. 

Tietenkin myös Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray. Lyhyesti ja ytimekkäästi, hieno kirja ihmisestä. 

4. Oletko lukenut näytelmiä?

Olen, useammankin, koska teatteri on minulle tärkeää. Viimeisin lukemani näytelmä taitaa olla Samuel Beckettin Godota odottaessa. 

5. Onko mikään kirja tuottanut sinulle tuskaa ja jos on, niin miten?

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa tuotti suurta ahdistusta, vielä suurempaa kuin ensimmäisen kysymyksen Survivor. Mutta hieno kirja silti ja olen kaikesta siitä ahdistuksesta huolimatta iloinen, että luin sen. 

6. Kirjahylly kotona: joo vai ei?

Ehdottomasti joo! Koti ilman kirjahyllyä (tai levyhyllyä) on jotenkin kovin alaston ja persoonaton. 

7. Paperia vai e-kirja?

Olen paperisen kirjan kannattaja, sen käyttöliittymä on lyömätön. Jotenkin en vaan saa otetta e-kirjoihin, vaikka kokeillut olen. 

8. Kannattaako lukeminen aina?

Kyllä. Myös silloin, kun jumittuu lukemaan jotain jännää melkein yöksi, vaikka seuraavana päivänä on työpäivä ja aikainen herätys. 

9. Mitä sinulla on nyt luvussa tai seuraavana listalla?

Nyt on luvussa psykologian kurssin jäljiltä, mutta kuitenkin ihan muuten vaan Keith E. Stanovichin How to think straight about psychology. Äärimmäisen mielenkiintoinen kirja oikeastaan ihan kenelle vaan. 

Vuoroaan odottaa mm. nimen perusteella ostettu Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. 

10. Ensimmäinen mieleesi tuleva runoilijan nimi?

Harri Kaasalainen. Saarikosken aikalainen ja sukulaiseni äidin puolelta.  

Elämäni aakkoset

Lueskelen jonkin verran blogeja Lily-blogiportaalissa ja sieltä bongasin useammastakin blogista hauskan aakkospostauksen, joka oli ihan pakko sunnuntai-illan iloksi kopioida. Tässäpä siis elämäni aakkoset. 

A – Aamut. Olen pikkulapsesta asti ollut iltavirkku, joten aamuihmisten mukaan pyörivä maailma ei aina ihan natsaa omaan rytmiini. En sentään ole toimintakyvytön aamuisin, aamut vaan saisivat alkaa myöhemmin. 

B – Blogi. Vaikka blogini päivittyy harvakseltaan eikä aiheissa ole päätä tai häntää, on blogin kirjoittaminen silti hauskaa puuhaa. 

C – Celsius. Lämpimämpi on mielestäni kivempi kuin kylmempi. En ole vielä Suomen kesissä tavannut liian kuumia päiviä, joten kesä, bring it on! 

D – Doggie. Koira. Kaikista eläimistä se eniten oma ja joskus minullakin on taas oma koira. Siihen asti rapsuttelen muiden koiria. 

E – Elämä. Olipas maailmojasyleilevä kirjain! Mutta elämä on mahtavaa, sen suhteen jaksan aina vaan olla utelias. 

F – Fiilis. Omaa fiilistä asioista pitää kuunnella ja suhtautua siihen sopivalla tavalla. 

G – Gebardi. Joukko musisoivia, hauskoja kavereita ja ystäviä, jotka mm. tekivät taannoisista kolmekymppisistäni huisin paljon paremmat bileet kuin mikä tahansa levymusiikki. Paljon muistoja takana ja toivon mukaan paljon vielä edessäkin. 

H – Harrastukset. Jostain syystä olen paljon onnellisempi, kun vapaa-ajalla on kivaa tekemistä, vaikka niitä blogissa vilahdelleita käsitöitä, juoksukoulua, opiskelua. Mutta pitää muistaa välillä vain rentoutuakin. 

I – Ilo. Elämä on mälsää, jos ei näe iloa pienissäkin jutuissa. 

J – Juoksukoulu. Kolmen viikon juoksukouluilun jälkeen olen koukussa. Jäljellä on vielä kahdeksan viikkoa, mutta luulenpa, että tästä taitaa tulla paljon pitempi innostus. 

K – Kirjat. Ensimmäinen lukemani kirja oli 6-vuotiaana lukemani Pupu Pumppasen korvasärky. Siitä asti kirjoja on luettu aikamoinen määrä eikä loppua näy. Maailman toimivin käyttöliittymä. 

L – Lahti. Kaupunki, josta tarinani alkoi reilut 30 vuotta sitten. 

M – Musiikki, musiikki ja musiikki. Minun tapauksessani ei ole elämää ilman musiikkia eikä musiikkia ilman elämää. 

N – Näytelmä. Hyvä teatteri herättää ajatuksia, pakottaa ajattelemaan ja antaa uusia näkökulmia. 

O – Opiskelu. Noin kymmenen vuoden tauon jälkeen aloin opiskella, tosin Avoimessa yliopistossa, mutta opiskelua se on sekin. Itsensä haastamista, astumista mukavuusalueen ulkopuolelle. 

P – Psykologia. Viittaus edelliseen kirjaimeen, opiskeluaineeni. Mielenkiintoinen, ihana, tärkeä psykologia. 

Q – Question. Kysymykset ovat melkeinpä erikoisalaani, kuten läheiset ovat varmasti huomanneetkin. Kysymällä oppii ja kyseenalaistamalla varsinkin. 

R – Rakkaus. Tietenkin. Rakkaat ihmiset, perhe, ystävät ja tietenkin rakas kummilapsi. Elämää ylläpitävä voima. 

S – Siivet. Ihmislapselle siivet ovat lähinnä kuvaannollinen asia, mutta toki lentokoneen siipinä myös konkreettiset. Siivet ovat vapautta. 

T – Työ. Tärkeä osa elämää jo siksikin, että työpaikalla vietetään arkipäivisin kolmasosa vuorokaudesta. Tärkeää myös oman ammattillisen kehityksen ja elämän mielekkyyden kannalta. 

U – Uutiset. Uutisia seuraan ahkerasti, koska miten voi olla osa tätä maapalloa seuraamatta niitä. 

V – Vapaus. Vapaus tehdä, ajatella, kirjoittaa, olla, matkustaa, elää. 

W – Whistle Bait. Jos em. Gebardi on tuottanut muistoja, on tämä bändi tehnyt niitä aivolohkoihin kymmenkertaisen määrän. Tyttöporukkamme on reissannut Whistle Bait -keikoilla ympäri eteläistä Suomea jo 16 vuoden ajan enkä voi kuin toivoa, että matka jatkuu. 

X – The X-Files. Tätä sarjaa tuijotin jo 90-luvulla ja kiitos Netflixin, nyt uudelleen alusta asti. Toimii edelleen! 

Y – Ystävät. En edes halua kuvitella elämää ilman ystäviä. 

Z – Zig-a-zig-aah! Muinainen lausahdus Spice Girls -biisistä. Jonkinlaista hauskaa kaikki on mahdollista -meininkiä 90-luvulta. 

Å – Å. Joki. Tykkään kaupungeista, joiden läpi kulkee joki. Opiskelukaupunkini Porvoo tämän taisi aloittaa.  

Ä – Äiti. Ja koko perhe. Äidille voi aina soittaa, äiti on kävelevä keittokirja ja muutenkin yleisapuopas. 

Ö – Ölinä, öykkärit. En tykkää.  

Loppuun W-kirjaimen kohdalta löytyvä Whistle Bait. 

Puikkojen kilkuttelua

Kaikenmaailman juoksukoulujen ja muiden rientojen vastapainona pitää aina muistaa myös kilkutella puikkoja. Tai no, nuo bambupuikkoni eivät varsinaisesti kilise, mutta ideahan on se tärkein. Ja ylenmääräinen puikkojen kilkuttelu sekä virkkuu voivat johtaa tämänhetkiseen olotilaani, jossa ei kilkutella pariin päivään yhtään. Oikeaa kättä vihloo sen verran muikeasti, että parin päivän lepo kilkuttelusta ja rannetuki ovat paikallaan. Mutta mitäs talven aikana onkaan saatu aikaan. Tässäpä kuvakavalkadi. 

Kahden työkaverin pienille pojille tumput.
Ohje täältä.
(Onpas nämä ilta-aikaan nopsasti kotona otetut kuvat keltaisia...)

Kauluri pienelle ihmiselle. Tällaisen tein myös kummitytölle, eri värisenä kylläkin.
Kaulurin ohje täältä.  

Kauluri toisesta kuvakulmasta. 

Varsin lumettoman talven virkkausprojekti, lumilyhty, alkuvaiheissaan.

Lumilyhty valmiina.
Ohje täältä.

Sitten piti kokeilla valepalmikkoa lapasen varteen. 

Valepalmikon kanssa samoihin lapasiin tuli kissoja kirjoneuleena.
Eka kirjoneuleprojektini ikinä-koskaan. En edes peruskoulussa neulonut kirjoneuletta.
Nyt neuloin, hyvällä ohjeella. 

Parhaina hetkinä kilkutellessa tuntuu tältä.
Kunnes taas puretaan neljättä kertaa samaa aloitusta... 

Ystäväni tyttönen täytti vuoden, sen kunniaksi pinkit lapaset.
Näissä on yhdistelty vauvan lapasten varsi tavallisiin lasten lapasiin.
Hyvä lasten lapasten ohje täältä.

Omaksi synttärilahjaksi sain kaksikin lahjakorttia lempilankakauppaani Snurreen.
Niistä syntyi itselle mm. pipo ja kauluri.
Lankana super-ihana Lamana Catalina ja ohje Snurresta.

... sekä pieni Baktus-huivi.
Pienellä tarkoitetaan kaksi kertaa kaulan ympäri menevää huivia,
joka syntyi kahdesta kerästä lankaa.
Lankana Adriafil Lana Naturale Inca. 

Sitten oli aika kaivaa virkkuukoukku esiin.
Tein Novitan Savanni-langasta itselleni kässäpussin.
Ohje on itse sovellettu Virkkuri-kirjan ohjeesta ja
pussukassa on kokeiltu noiden kuvioiden asettumista eri tavoilla.  

Em. kissalapasten jämälangoista syntyivät vielä älypuhelin-lapaset,
joissa on etusormelle ja peukalolle reiät,
joista räpeltää sitä kännykkää. Soveltuvat myös valokuvaajalle. 

Virkkuri-kirjan Hexagon-maton ohje ja Snurren taannoinen matonkudetarjous
saivat aikaan tämän projektin. Joka tosin on nyt hetken jäähyllä...

... ja tässä syy mattoprojektin jäähyyn.
Mutta kunhan ranne rauhoittuu, mattoprojekti jatkuu. 

Pian on tulossa Virkkuri-kirjan toinen osa. Ja parit neulelangatkin odottavat vuoroaan. Toki yleensä erilaisia tekeleitä on kesken useampi samaan aikaan, jolloin voi fiiliksen mukaan tehdä eri juttuja. 

Kun isoäiti lenkkarit osti

...eli tarina siitä, miten keväthulluus aiheutti juoksukoulun aloittamisen. 

Olen aina kävellyt aika paljon. Jo pienenä taapersin äidin kanssa muutaman kilometrin päiväkotiin ja siitä se jotenkin jäi päälle. Varsinkin lomareissuilla päivän kävelysaldot ovat helposti olleet vähintään 10 km päivässä. Kävely on täällä maamme pääkaupungissa myös varsin kätevä tapa kulkea paikasta toiseen, monesti vaikkapa ratikan vuoroväli on sen verran pitkä, että siinä ajassa jo kävelee melkein perille asti. Mutta sitten pikkuveli ja -sisko alkoivat juosta. Pikkuveli pinkoi viime kesänä jo ekat juoksutapahtumansa, ensin puolimaratonin ja sitten vielä kokonaisenkin. Hitsiläinen, eihän tässä isosiskokaan enää nuoremmaksi muutu vaikka ei vielä isoäiti otsikosta huolimatta olekaan. Ja kun ihan vieressä on varsin kivat lenkkimaisematkin, on kai vain aloitettava. 

Vai mitä sanot tästä lauantain auringonpaisteesta?

Lisää lauantain aurinkoa.

Tämän illan ihana auringonlasku. 

Juoksukuntoa vaan ei ole yhtään. Kävellä jaksan pitkiäkin lenkkejä, mutta juoksukunto on täysin olematon. Siispä nöyrästi aloitan ihan alusta. 

Ja tässä ollaan. Jääkaapin ovessa on tulostettuna Porin juoksukoulu -nimellä kulkeva harjoitusohjelma ja kännykän Sports Tracker pitää kirjaa kilometreistä ja ajoista. Lenkkihoukutteeksi on myös hankittu pari uutta vaatekappaletta, jotka tekevät lenkkeilystä selkeästi mukavampaa. Lenkkarit sentään olen omistanut aina, vaikka nekin ovat uusintalistalla lähiaikoina. Sen verran vanhat lenkkarit ovat jo kilometrejä nielleet. 

Kolmen lenkin (kaksi juoksua sisältänyttä pyrähdystä ja yksi pelkkä kävely) jälkeen tuntuu siltä, että lisää, lisää. Ja nyt, kun olen tehnyt tästä projektistani julkisen, on yksi lisämotivaattori lisää. Huomenna taas lenkille! 

Hyvä Avoimen yliopiston opiskelija...

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella opiskelemisesta. Nykyisestä ja ainoasta korkeakoulututkinnostani on jo kymmenisen vuotta aikaa. Aiemmin olen kuitenkin arponut eri alojen välillä eikä esseet, kotitehtävät ja tentit ole houkutelleet luokseen. Viime vuoden loppupuolella aika oli kuitenkin kypsä. Klikkasin marraskuun puolivälissä itseni Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston sivuille ja ilmoittauduin opiskelemaan psykologiaa. Nyt, pari kuukautta myöhemmin on opiskelujen orientointi -tilaisuus käyty, kirjastokortti hankittu yliopiston kirjastoon ja tunnuksia luotu. Ensi viikolla alkavat luennot aiheesta persoonallisuuspsykologia. 

Nyt on jotenkin itsestäänselvää, että psykahan se on, jota haluan opiskella. Opiskelu ja valitsemani oppiaine ovat varmasti varsin nöyräksi tekeviä asioita, omia ajatusmalleja on uskallettava ehkä hiukan romuttaakin ja nähdä asioita eri näkökulmista. Mutta halu oppia uutta on iso ja psykologia on jo lukiosta asti kiinnostanut. Ensi tiistaina pakkaan reppuuni paljon uteliaisuutta, kourallisen intoa, reilusti motivaatiota ja avoimen mielen. 

"You live, you learn."

Silmukoita ja koukkuja

Kirjamessuilla käsiini osui Molla Millsin Virkkuri-kirja, josta olin jo useammastakin paikasta kuullut ja lukenut. Ostin kirjan, löysin tieni ihanaan lankakauppa Snurreen ja siitä se alkoi. Virkkausinnostus nimittäin. Nyt noin kuukautta myöhemmin valmiina on kaksi koria, kolme mattoa, kukkaruukunsuojus ja yksi kaulahuivi. Korit ja kaksi matoista on Virkkurin ohjeiden mukaan tehty, ruukunsuojus on omaa mielikuvitusta, kaulahuivi taas on tuunattu tiskirätin ohjeesta ja kolmas matto on jättimäinen isoäidinneliö. 

Edellisen kerran virkkuukoukku oli ollut kädessä joskus vuosia sitten, joten odotukset ekaa koria aloittaessa eivät olleet kovin korkealla. Mutta kuinka ollakaan, kori valmistui muutamassa illassa ja muutti heti asumaan hattuhyllylle pullollaan käsineitä ja pipoja.  

Tästä se kori alkaa.

Korin reunat alkavat nousta.

Valmis kori käytössä.

Matonkuteesta virkkaaminen on nopeaa ja helppoa, täytyy vain muistaa välillä venytellä sormia ja rannetta. Matonkuteen jälkeen ihan tavallisesta langasta virkkaaminen tuntuu höyhenenkevyeltä, mutta toki myös hitaalta. Tosin, se hitaus ei ole välttämättä huono juttu. Parissa illassa valmistuvia mattoja ja koreja olisi muuten joka paikka täynnä. 

Vyyhdistä keräksi

Valmiit kerät

Improvisoitu ruukunsuojus

Matot Virkkurin ohjeen mukaan.
Ohjeessa tosin matto tehdään yksivärisenä. 

Kaulahuivi akryylilangasta

Kaulahuivi sai ideansa nähtyäni Snurressa tähtisilmukoita. Siispä googlettamaan ja sieltähän se löytyi, tähtisilmukoiden ohje. Kaulahuivin materiaalina on Uttacryl-niminen akryylilanka (väri 038), koska ihoni ei kestä villaa. Tein 38 silmukkaa ja sitten vain tuon em. ohjeen mukaan tähtiä tekemään. Kullekin riville tuli 17 tähteä ja pituutta mallailin huivia tehdessäni. Kun huivi oli tarpeeksi pitkä, tein kerroksen piilosilmukoita ja yhdistin päät. Eka tuubihuivini oli valmis noin viikossa, siinä ajassa ehdin toki myös purkaa ja virkata uudelleen, koska jossain vaiheessa työtä oli rivistä kadonnut mystisesti yksi tähti. Yritys ja erehdys ovat parhaat opettajat tässäkin lajissa. Lopputulos lämmittää paitsi mieltä, myös kaulaa marraskuun pakkasissa. 

Music is what feelings sound like

Mitä musiikki on? Palloja ja muita merkintöjä nuottiviivastolla, sormien erilaisia asentoja kitaran kaulalla ja pianon koskettimilla, kylmiä väreitä selkäpiissä, typerän onnellista hymyä ja suolaisia kyyneleitä, oikean levykaupan tuoksu, nautintoa, kestäviä muistijälkiä, riipaisevia hetkiä, rakkautta ja surua.

Joku tuntematon on joskus todennut hienosti: "Music is what feelings sound like" ja kuinka oikeassa hän onkaan. Omalta kohdaltani uskallankin melkeinpä väittää, että ellei joku ystävistäni ole nähnyt minua jollain keikalla fiilistelemässä/tanssimassa hiki päässä tai muuten vain suu vaahdossa selittämässä jostain bändistä/keikasta/biisistä, hän ei tunne minua täysin. Sen verran suuri osa elämääni musiikki on. Jokaiseen tilanteeseen ja tunteeseen on biisi/levy. Joku biisi voi lennättää hetkessä vuosien taakse johonkin tiettyyn hetkeen niin, että meinaa polvet pettää alta ja poskilihakset krampata hymyilemisestä. Toisaalta taas, on myös katkeransuloisia biisejä, joihin liittyvät muistot eivät ainakaan alkuun hymyilytä. Onpa toisinaan ollut kokonaisia levyjä parikin vuotta levyhyllyssä täysin koskematta, kun sen on kuunnellut puhki esim. erotilanteessa. Sopivan ajan jälkeen levyä/biisiä voi kuunnella taas ja käydä läpi muistoja, mutta noista biiseistä ei koskaan tule "vain" biisejä, ne ovat niin täynnä tunteita. 

Livekeikat ovat varsin vakiintunut osa vapaa-aikaani, toisinaan joka viikottainen ilo. Keikat varsinkin ovat tuoneet elämään myös uusia ystäviä, samanhenkisiä ihmisiä, joille ei tarvitse erikseen selittää, miten mieletön juttu musiikki on. Tuo edellämainittu korostuu varsinkin alakulttuureissa, pienissä porukoissa, jotka kuuntelevat esim. rockabillyä. Niillä keikoilla on ihan erilainen, yhteisöllinen fiiliskin kuin niillä aika harvoilla mainstream-keikoilla, joilla olen käynyt. Ja niin, ne keikat. Ne saavat parhaimmillaan aikaan hymyn, joka aiheuttaa työkaverilta keikkaa seuraavana päivänä töissä kysymyksen, että olenko mahtanut rakastua edellisiltana. Hyvän keikan jälkeisessä euforiassa leijaillessa menee toisinaan monta päivää ja vaikka se fiilis saattaakin päivien kuluessa hiukan laantua, ei tarvita kuin vaikka joku tietty biisi lennättämään takaisin keikkatunnelmiin. 

Taidanpa tehdä joskus postauksen keikkafiilistelyistä kuvien muodossa. 

P.S. Jälkihuomautuksena on pakko kertoa, että tämän postauksen kirjoittaminen ei ollut helppo juttu ollenkaan ja se on lojunut luonnoksissa pitkään eri vaiheissaan. Vaikka musiikki on tärkeää ja rakasta, siitä kirjoittaminen tällä tavalla on jotenkin vaikeaa ja henkilökohtaista ja hirvittää, että kuulostaa kornilta tms. Mutta nyt on joka tapauksessa kirjoitettu, en voinut jättää kirjoittamattakaan. 

Kirja, merkityksetön kasa paperia vai seikkailu kansien välissä

Idea tähän postaukseen tuli Hesarin mielipidepalstalta, tästä Britta Eklundin kirjoituksesta. Hän pohtii kirjoituksessaan kirjojen merkitystä, lähinnä siltä kannalta, että "Eikö tekstien lukeminen oikeista, painetuista kirjoista ole jo vanhanaikaista?". Tämä sai tietenkin miettimään omaa suhdetta kirjoihin, lukemiseen ja kirjastoihin. Brittan mielestä kun kirjastot ovat kirjavarastoja, joita ei oikeastaan tarvita kuin "niitä varten, jotka tutkivat vanhanajan asioita." Hauskaa olisi tietää, minkä ikäinen Britta mahtaa olla ja millainen suhde hänellä on lukemiseen ja kirjoihin. Oma päätelmäni on, ettei lukeminen ja kirjat ole Brittan tärkein harrastus. 

Minulle taas kirjat, lukeminen ja kirjasto ovat olleet merkittävä osa elämää ja ovat edelleen, aina vaan. Opin 6-vuotiaana lukemaan ja siitä asti nenä on ollut kirjassa kiinni. Välillä kesken on useampikin kirja, aina vähintään yksi. Olen viime vuosina saanut uutta perspektiiviä kirjallisuuden ja kirjastojen maailmaan myös Kirjastolehden avustajana. Sitä kautta olen saanut mahdollisuuden keskustella kirjastoista, lukemisesta ja kirjoista esim. Tuomas Enbusken ja Jenni Haukion kanssa. Molemmilla on hyviä ajatuksia em. asioista. Enbuske mielestäni onnistuneesti vertasi kirjoja kakluuneihin. Kumpaakaan ei sinänsä nykymaailmassa tarvita, mutta ihmiset silti omistavat molempia. Haukio taas vertasi kirjastoa kirkkoon, "Kirjasto merkitsee kirjallisuudelle samaa kuin kirkko uskonnolle", jokapäiväisenä mahdollisuutena löytää kirjojen ja kirjallisuuden äärelle, demokraattisesti ja ketään väheksymättä. 

Arkisemmissa keskusteluissa tulee monesti esiin kirjan kätevyys. Siitä ei lopu akku kesken eikä kenttä häviä. Kesäisessä auringonpaisteessakin kirjaa pystyy lukemaan mainiosti, silloinkin, kun tabletin ruudulta ei erota mitään. Kirjaa voi lukea vaikka kylvyssä tarvitsematta pelätä sähköiskua eikä e-kirjassa pääse samalla tavalla ihastelemaan kansia ja selailemaan kirjoja ihan vain selailemisen ilosta. Kirja on tasa-arvoinen kirjastojen ansiosta, kellä vain on mahdollisuus lukea mitä vain klassikoista uutuuksiin. Kirjastot eivät siis suinkaan ole pölyttyneitä varastoja vaan seikkailujen aarreaitta. Haluaisinkohan tänään seikkailla Pariisin kaduilla Katherine Pancolin johdattamana vai liittyä Pentti Saarikosken haamun seuraan Antero Viinikaisen sanoin. Mutta olisihan yöpöydällä kesken myös John Kerrin kirja psykoanalyysin synnystä. Hmm, tietokone kiinni ja lukemaan! 

Valokuvauskurssin antimia

Työpaikkani vapaa-ajan yhdistys järjesti yhden illan valokuvauskurssin ja innokkaana sunnuntairäpsijänä ilmoittauduin kurssille mukaan. Opettajana oli Pekka Punkari, josta löytyy lisätietoa hänen Fotoinfo-sivuiltaan.  

Aluksi opiskelimme kamerat kädessä teoriaa Viikin Gardeniassa ja sitten suuntasimme läheiselle lintutornille ja metsään testaamaan oppeja käytännössä. Kurssin teemana oli luontokuvaus, mutta opithan ovat käteviä kaikessa kuvauksessa. Tässä muutamia käsittelemättömiä otoksia kurssi-illalta. 

Joku heinä

Joku toinen heinä (erittäin tieteellistä menoa)

Lehti

Ehkäpä koiranputki

Lintutornissa

Lintutornista

Kaunis käpy

Lehtiä metsälammikossa

Samat lehdet metsälammikossa, asetukset tahallaan vinksinvonksin

Auringonlasku

Kirjoittamisen riemua

Viimeisimmän viikon ajan olo on ärhäkän flunssan takia ollut kaikkea muuta kuin riemukas, mutta tänään se riemu löytyi jälleen ja flunssakin alkaa hiljalleen hiipua. Jo kauan ennen lenssupöpön saapumista olin sopinut haastattelun Partio-lehteä varten, haastateltavanani oli tällä kertaa lentäjä. Matkailua opiskelleelle ja nimenomaan sitä lentomatkailua aikanaan innoissaan päntänneelle haastattelu oli samaan aikaan paluu IATA-koodien ja Amadeuksen ihmeelliseen maailmaan sekä fiilistelytuokio, koska onhan lentäminen vaan aika vänkä juttu. 

Taannoin pääsin kokeilemaan lentosimulaattorilla lentämistä ja se oli aikuismaisesti sanottuna järjettömän siistiä! (Vaikkakin laskeutuminen tapahtui kiitoradan viereen nokalleen, mutta haluan vakaasti uskoa, että laskeutuminen on se hankala juttu, jota treenataan tuntitolkulla.) En ole koskaan myöskään pelännyt lentämistä, päinvastoin, tykkään siitä. Onhan se täysin järjenvastaista touhua, mutta se touhu tekee tästä maapallosta aikamoisen sopivan kompaktin. Muutamassa tunnissa voi olla usean tuhannen kilometrin päässä kotoa, noin vain. Siksi kai riemusta kiljahdellen edellisessä Partio-lehden toimituspalaverissa varasin itselleni lentäjä-jutun ja nyt se on tehty. Lopputulos on nähtävissä toukokuun viimeisenä päivänä ilmestyvässä Partio-lehdessä. 

Tämän nuha-aivojen rippeillä kirjoitetun höpinän pointti oli tarkoitus olla se, että vaikka tämä kirjoitusharrastus onkin aikaavievää, se on myös huisin mielenkiintoista ja olen tavannut monia loistotyyppejä juttuja tehdessäni ja oppinut vaikka mitä, maalämmöstä lähikirjastopolitiikkaan ja runoudesta halo-ilmiöihin. Puhumattakaan lentämisestä.

Eihän lentämisestä voi kirjoittaa ilman sopivaa taustamusiikkia, Tapio Rautavaaran tahtiin juttu syntyi.