Miksi juuri psykologia?

Ohhoh, heti perään toinen blogipostaus. Koska toista nilkkaa vaivaa virheasennosta johtuva kipuilu ja asentoa korjaava jumppaohjelma on meneillään, lenkkipostauksia ei vielä hetkeen ole tulossa. 

Kirjoitetaanpa siis lisää opiskelusta, koska se on herättänyt keskustelua ystäväpiirissä. Eilisen postauksessa sivuttiin erään ystäväni kanssa käytyä keskustelua siitä, miten opiskeleminen on vaan aika mahtavaa touhua ja miten siitä saa paljon enemmän kuin mitä sille antaa. Tänään alkukipinän postaukseen antoi toinen ystäväni, joka miettii, pitäisikö alkaa opiskella ja jos, niin mitä. 

Tuttuja ajatuksia itsellekin. Mietin aika pitkään, mitä opiskelisin ja haluaisinko yleensäkään opiskella lisää. Teen työkseni markkinointia ja harrastan lehtijuttujen kirjoittelua, joten loogistahan olisi ollut opiskella markkinointia ja/tai viestintää. Markkinoinnin opiskeleminen olisi varmasti ollut urakehityksen kannalta järkevää ja tuonut tullessaan uusia uravaihtoehtoja, viestinnän opiskeleminen olisi sekin voinut avata uusia ovia jo tutulla alueella. Mutta päätin kuitenkin kuunnella sitä pientä, sisäistä ääntä, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kun klikkasin viime marraskuussa itseni Avoimen Yliopiston sivuille, ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö päätökseni olisi ollut se juuri oikea. Nyt kaksi kurssia myöhemmin tuntuu entistä vahvemmin siltä, että päätös oli juuri se oikea. 

Jos näin vähän yli kolmekymppisenä jotain on oppinut, se on se, että kannattaa kuunnella sitä pientä, sisäistä ääntä ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Esim. tässä opiskelussa tulee tottakai eteen hetkiä, kun miettii, oliko sittenkään fiksua kuormittaa iltojaan ja viikonloppujaan luennoilla ja lukemisella. Uuden oppimisen, oivaltamisen ja hyvien keskustelujen antama fiilis kertoo kuitenkin selkeästi, että oikealla tiellä ollaan. Tulevaisuus on tulevaisuutta, just nyt opiskelu tuntuu hyvältä ja omalta. 

Hyvä Avoimen yliopiston opiskelija...

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella opiskelemisesta. Nykyisestä ja ainoasta korkeakoulututkinnostani on jo kymmenisen vuotta aikaa. Aiemmin olen kuitenkin arponut eri alojen välillä eikä esseet, kotitehtävät ja tentit ole houkutelleet luokseen. Viime vuoden loppupuolella aika oli kuitenkin kypsä. Klikkasin marraskuun puolivälissä itseni Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston sivuille ja ilmoittauduin opiskelemaan psykologiaa. Nyt, pari kuukautta myöhemmin on opiskelujen orientointi -tilaisuus käyty, kirjastokortti hankittu yliopiston kirjastoon ja tunnuksia luotu. Ensi viikolla alkavat luennot aiheesta persoonallisuuspsykologia. 

Nyt on jotenkin itsestäänselvää, että psykahan se on, jota haluan opiskella. Opiskelu ja valitsemani oppiaine ovat varmasti varsin nöyräksi tekeviä asioita, omia ajatusmalleja on uskallettava ehkä hiukan romuttaakin ja nähdä asioita eri näkökulmista. Mutta halu oppia uutta on iso ja psykologia on jo lukiosta asti kiinnostanut. Ensi tiistaina pakkaan reppuuni paljon uteliaisuutta, kourallisen intoa, reilusti motivaatiota ja avoimen mielen. 

"You live, you learn."

Kirjoitan, koska uskallan

Kuten ensimmäisessä tekstissäni jo mainitsinkin, tämä vuosi tuntuu olevan elämässäni uskaltamisen vuosi. Uskaltamista on monesti myös kirjoittaminen. Kyllähän siinä asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja mielipiteille. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle niin tärkeää, että hakeudun kaikenlaisen kirjoittamisen pariin kerta toisensa jälkeen, niin töissä kuin harrastuksissakin. 

Ja niin, ne harrastukset, kaksi lehteä eri maailmoista. Molemmissa olen joutunut pois omalta mukavuusalueeltani. En ole koskaan ollut päivääkään partiolainen, kunnes aloitin reilut viisi vuotta sitten Partio-lehden toimituksessa. Kirjasto on ollut ala-asteelta asti tärkeä paikka ja olenpa yhden kesän ollut kesätöissäkin Porvoon kaupunginkirjastossa, mutta en ole opiskellut viestintää, suomen kieltä tai kirjallisuutta tai muuta kirjastoja läheltä liippaavaa alaa. Silti, olen jo pari vuotta ollut vaihtelevan aktiivisesti Kirjastolehden avustaja. 

Eräs ystäväni hiljattain kysyi, miten jaksan tehdä lehtijuttuja päivätyön ohella. Teen juttuja varsin vähän, ehkä kymmenisen vuodessa yhteensä. Ne ovat täydellistä vastapainoa päivätyölle ja tietenkin myös mahdollisuus toteuttaa omaa kirjoitusintoa luovemmin ja monipuolisemmin kuin päivätyössä, jossa kirjoittaminen keskittyy markkinointiteksteihin. 

Yksi kirjoittamisuskalluksista on ollut Jenni Haukion haastattelu Kirjastolehteen. Vaikka en haluakaan nostaa häntä jalustalle vaan ajatella, että kyseessä on minua muutaman vuoden vanhempi runoilija, viestinnän ammattilainen ja Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkö, on hän kuitenkin puolisonsa takia tietyssä asemassa tässä maassa. Olikin haaste itselle haastatella häntä runoudesta ja rakkaudesta, tuoda esiin jotain, jota hän ei ole muissa haastatteluissa kertonut. Ja nostamatta omaa häntää ihan hirveästi, olen edelleen tyytyväinen juttuun ja onnellinen siitä, että uskalsin. 

P.S. Jutun pääset lukemaan tästä. 

Wien, ihana Wien, osa 1

Matka 2013 -messuilla päätin ostaa itselleni synttärilahjaksi lennot johonkin Euroopan kaupunkiin, jossa en ole vielä käynyt. Kriteereinä oli lisäksi se, että lennot saivat maksaa max. 200 € ja ajankohta olisi talvilomani, huhtikuun ensimmäinen viikko. Travellinkin osastolla vertailin paria eri kaupunkia ja koska tuntui siltä, että haluan Wieniin, sinne ostin lennot. Lähtö la 30.3. ja paluu to 4.4., melkein viisi kokonaista päivää Wieniä, yksin. Tämä matka oli elämäni ensimmäinen kaupunkiloma yksin, täysin omasta, vapaasta tahdosta ja tarkoituksella. Tämän vuoden teema elämässäni on ollut uskaltaminen ja sen teeman alle istui tämä reissukin.

Lennot ostaessani lähtöön oli aikaa 2,5 kk, mutta varsin nopeasti olikin aika pakata matkalaukku ja lähteä. Matka alkoi la 30.3. aamun sarastaessa. 

Vaihdettuani Frankfurtissa konetta, olin Wienin lentokentällä klo 11 ja hotellillakin jo ennen yhtä. Vietyäni matkatavarat hotellihuoneeseen, lähdin kaupungille mukanani kartta, vinkit hotellin respadaamilta ja roppakaupalla intoa.

Hotellini, Westbahn Hotel, sijaitsee aivan Westbahnhofin rautatieaseman vieressä, 6. kaupunginosassa. Wienin lentokentältä pääsee bussilla 45 minuutissa suoraan Westbahnhofin aseman eteen. 

Aseman toiselta laidalta lähtee Wienin kuuluisin ostoskatu, Mariahilfer Strasse, joka vie aina kaupungin keskustaan asti. Pääsiäislauantaina ostoskatu oli täynnä vilinää, niin turisteja kuin paikallisiakin, varautumassa pääsiäiseen ja kevääseen. Miehiä odottelemassa vaateliikkeiden edessä, kaikenikäisiä ihmisiä nakkikioskeilla, puheensorinaa. Yhtäkkiä katu levenee aukioksi, jonka jokaisella laidalla on upeita rakennuksia, edessä on Museumsquartier ja jonkin matkan päässä häämöttää Neue burg ja Burggarten. 

Burggartenin ja Volkgartenin ohi käveltyäni päädyin Albertinaplatzille, josta ostin konserttilipun sunnuntai-illalle. Tottahan Wienissä täytyy päästä kuuntelemaan Mozartia ja Straussia ihan livenä. Pian mukaan tarttui myös lippu maanantaiaamuksi Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun aamuharjoituksiin. Eihän heppatyttö voi käydä Wienissä näkemättä lipizzanhevosia! Kuvia hevosista ja ratsastuskoulusta näet täältä.

Hofburgin ihmisvilinästä kävelin vain ilman karttaa minne nenä näytti ja löysin itseni aivan kivenheiton päästä pieniltä, sieviltä kujilta, joilla sain olla lähes yksin.

Aikani käveltyäni päädyin takaisin Mariahilfer Strassen vilinään ja suuntasin takaisin hotellille. Edellisen yön neljän tunnin unet ja aamun reissaaminen alkoivat tuntua. Siispä kahvilaan ja hotellille.

Matkakertomus jatkuu pian. 

Kuvat ovat omiani, ethän lainaa niitä ilman lupaa. 

Alku aina hankalaa

Tämän blogin suhteen alku on ollut, jos ei varsinaisesti hankalaa, vähintäänkin verkkaisaa. Ajatus omasta blogista on  kierrellyt mielessä jo pitkään, mutta jonkinlainen alkusysäys on puuttunut. Nyt sellaisena toimikoon Wienin-matkani, jonkinlainen matkakertomus musiikin, arkkitehtuurin, keisarien ja Sacher-kakun kaupungista. Ihan pelkkää matkustamista elämä ei valitettavasti ole, joten oletettavasti blogini syövereissä syödään suklaata myös kotimaassa, haaveillaan, rasvataan naamaa ja nahkaa, rakastetaan musiikkia levyiltä ja livenä, luetaan kirjoja sekä mietitään, miten huisin hieno juttu elämä onkaan! 

Tämä toimikoon johdantona, seuraavaksi Wieniä muistelemaan.