Luentosalikaipuu

Huhtikuun alku. Tähän aikaan vuosi sitten taisi olla meneillään kliinisen psykologian kurssi. Tänä vuonna vaivaa luentosalikaipuu, kun perusopinnot on suoritettu ja aineopintojen alkamista pitäisi malttaa odottaa loppukesään asti. Olihan se opiskelu ajoittain suhteellisen rankkaakin, vieläpä työn ohessa, mutta silti niin kovin palkitsevaa. Olen jo useamman kerran viime aikoina huomannut, miten ajatuksiin hiipii kaipaus luentosalin penkille, kirjastoon ja melkeinpä jopa tentteihinkin. Lähipiiri saattaa tosin olla ihan iloinen tauosta opiskelussa, useampikin on tainnut kuulla miniluentoja, kun olen innostunut selittämään jotain. 

Onneksi perusopinnot on suoritettu sen verran hyvillä arvosanoilla, että pitäisi olla ainakin jonkinlaiset mahdollisuudet päästä aineopintojen pariin. Niitä ei pääse avoimessakaan yliopistossa opiskelemaan pelkästään ilmoittautumalla vaan perusopintojen arvosanojen keskiarvon täytyy olla vähintään kolme (arvosteluasteikko 1-5) ja kirjallisesta alkukuulustelustakin täytyy selvitä kunnialla. Perusopintojen jäljiltä on pohjana paitsi käsitys psykologian perusteista, myös luento- ja tenttiosaamista. Esseevastausten kirjoittaminen ja aivojen osien pänttääminen pitkän opiskelutauon jälkeen oli melkoinen oppimiskokemus jo itsessään puhumattakaan siitä kaikesta asiasisällöstä. Mutta kyllä opiskelu vaan on ihan mielettömän siisti juttu! 

Uusia opiskeluja odotellessa olen täyttänyt kalenteria mm. joogalla ja piirustuskurssilla, huisin kivoja juttuja nekin! 

I respect people who get nerdy as fuck about something they love. - Leah Raeder, Unteachable 

Jokainen tulkoon omalla tavallaan onnelliseksi

Yksi isäni lempilausahduksia uskonnoista puhuessa on ollut: "Jokainen tulkoon uskollaan onnelliseksi". Voisin laajentaa sitä koskemaan koko elämää ja sanoa: "Jokainen tulkoon omalla tavallaan onnelliseksi".

Tämä on monesti ajankohtaista. Sitä se oli myös viime kesänä eräänä iltana terassilla jutellessani ikäiseni neitosen kanssa. Olemme tosiaan samana vuonna syntyneitä ja asumme molemmat pääkaupunkiseudulla, mutta olemme varsin erilaisessa elämäntilanteessa. Kaverini on pariutunut useamman lapsen äiti, joka on perhevapaalla ja minä lapseton sinkku, joka tekee töitä ja siinä sivussa opiskelee avoimessa yliopistossa. Me molemmat elämme omaa, itsemme näköistä elämää, sellaista elämää, jota haluammekin elää. Sisältö elämään tulee hyvin eri asioista, mutta sellaisista asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Hän seuraa lapsikatraansa kasvua ja kehitystä, minä opiskelen ihmisen kehitystä teoreettisemmalta kannalta psykologian luennoilla istuen. 

Onnea on mielenkiintoinen elämä. 

Vaikka nyky-yhteiskunnassa kumpikaan meistä ei poikkea normista (ihan kuin normista poikkeaminen olisi jotenkin kamalaa, ilman normista poikkeamista ei koskaan tapahtuisi minkäänlaista kehitystä), se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset ympärillämme kyseenalaistaisi valintojamme. Minulta toisinaan tiedustellaan, että eikö olisi parempi vain unohtaa opiskelut ja perustaa perhe. "Sullahan on kiva työpaikka, miksi sä istut illat luennoilla ja pänttäät tentteihin, kun voisit päästä helpommallakin?" Ja aina löytyy niitäkin, joiden mielestä ura on perhettä tärkeämpi. Mutta entäs jos ei halua päästä helpommalla tai noudattaa jonkun uteliaan käsitystä siitä, missä järjestyksessä elämää pitää elää tai mitä sillä pitää tehdä? Voisiko vain elää omaa elämäänsä? 

Oman elämän eläminen ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, että jumiutuu paikalleen vaan sitä, että tuntee olonsa omassa elämässään niin hyväksi, että uskaltaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, haastaa itsensä eri tavoilla ja muotoilla elämäänsä ihan juuri niin kuin itse haluaa. Jokainen tulkoon omalla tavallaan, omassa elämässään onnelliseksi. 

Onnellinen teehetki.

Miksi juuri psykologia?

Ohhoh, heti perään toinen blogipostaus. Koska toista nilkkaa vaivaa virheasennosta johtuva kipuilu ja asentoa korjaava jumppaohjelma on meneillään, lenkkipostauksia ei vielä hetkeen ole tulossa. 

Kirjoitetaanpa siis lisää opiskelusta, koska se on herättänyt keskustelua ystäväpiirissä. Eilisen postauksessa sivuttiin erään ystäväni kanssa käytyä keskustelua siitä, miten opiskeleminen on vaan aika mahtavaa touhua ja miten siitä saa paljon enemmän kuin mitä sille antaa. Tänään alkukipinän postaukseen antoi toinen ystäväni, joka miettii, pitäisikö alkaa opiskella ja jos, niin mitä. 

Tuttuja ajatuksia itsellekin. Mietin aika pitkään, mitä opiskelisin ja haluaisinko yleensäkään opiskella lisää. Teen työkseni markkinointia ja harrastan lehtijuttujen kirjoittelua, joten loogistahan olisi ollut opiskella markkinointia ja/tai viestintää. Markkinoinnin opiskeleminen olisi varmasti ollut urakehityksen kannalta järkevää ja tuonut tullessaan uusia uravaihtoehtoja, viestinnän opiskeleminen olisi sekin voinut avata uusia ovia jo tutulla alueella. Mutta päätin kuitenkin kuunnella sitä pientä, sisäistä ääntä, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kun klikkasin viime marraskuussa itseni Avoimen Yliopiston sivuille, ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö päätökseni olisi ollut se juuri oikea. Nyt kaksi kurssia myöhemmin tuntuu entistä vahvemmin siltä, että päätös oli juuri se oikea. 

Jos näin vähän yli kolmekymppisenä jotain on oppinut, se on se, että kannattaa kuunnella sitä pientä, sisäistä ääntä ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Esim. tässä opiskelussa tulee tottakai eteen hetkiä, kun miettii, oliko sittenkään fiksua kuormittaa iltojaan ja viikonloppujaan luennoilla ja lukemisella. Uuden oppimisen, oivaltamisen ja hyvien keskustelujen antama fiilis kertoo kuitenkin selkeästi, että oikealla tiellä ollaan. Tulevaisuus on tulevaisuutta, just nyt opiskelu tuntuu hyvältä ja omalta. 

Setä Freudia ja mantelitumakkeita

Kirjoitin tammikuussa aloittavani psykologian opinnot Avoimessa yliopistossa. Nyt, toukokuun hipoessa puoltaväliä, takana on jo kaksi kurssia ja yksi (läpimennyt) tenttikin. Tänään alkoi kolmas kurssi. Urheilukisahenkisesti kysynkin nyt itseltäni: "Miltä nyt tuntuu?" "Onko kannattanut hypätä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja taapertaa kerta toisensa jälkeen reppu selässä luennolle?" Vastaan: "Tuntuu mahtavalta ja on kannattanut!!" Juttelin juuri erään aivan toista alaa opiskelleen ystäväni kanssa opiskelemisesta ja tulimme yksissä tuumin siihen lopputulokseen, että opiskeleminen on, trendikästä ilmausta käyttääkseni, voimaannuttavaa. Kun nyt aikuisena opiskelee puhtaasti omasta mielenkiinnosta, myös tentteihin lukeminen on ihan erilaista kuin silloin nuorempana, varsinkin peruskoulussa. Tottakai pänttääminen on aina pänttäämistä, mutta nyt siitäkin jollain hassulla tavalla nauttii. 

Luennolla voi törmätä myös aiempien opiskelijoiden taiteeseen.
Tämä teos on Metsätalosta. 

Opiskelu tekee ihmisen, ainakin minut, terveellä tavalla nöyräksi tieteen edessä. Psykologia on tieteenalana nuori ja silti silläkin on jo reilusti yli sata vuotta historiaa, jonka aikana on tapahtunut paljon. Uusia teorioita, tutkimus- ja terapiamenetelmiä, tulkintoja ihmisen käyttäytymisestä eri tilanteissa, aivojen toiminnan kuvantamista ja vaikka mitä. Luennolla istuessaan tuntee itsensä toisaalta pieneksi ja nöyräksi uuden opiskelijaksi, mutta samalla psykologia tieteenä toivottaa tervetulleeksi kaikenlaista ajatustyötä ja elää keskusteluista, joissa jokainen mielipide on tärkeä. 

Tähän mennessä olen opiskellut persoonallisuuspsykologiaa, kliinistä eli terveyden ja mielenterveyden psykologiaa, uusimpana kurssina alkoi juuri kognitiivisen ja neuropsykologian kurssi. Jo nyt huomaa, miten kaikki tieto kietoutuu yhteen ja tukee kokonaisuutta. Toki myös se, että termit käyvät entistä tutummiksi, auttaa opiskelua ja sekä kuullun että luetun ymmärtämistä. On aika mahtava fiilis, kun aiempien luentojen ja itse luetun pohjalta pystyy muodostamaan päässään kokonaisuuksia ja lisäämään niihin paloja kuin palapeliin. Tosin, luulen, että tässä palapelissä on aika paljon enemmän kuin 1000 palaa ja se on hyvä asia se. 

Välillä tenttikirjan vastapainoksi tarvitaan vaikkapa Kevätpörriäinen.