Paris is always a good idea

Otsikko on lainaus Audrey Hepburniltä ja kyllä hän tiesi, mistä puhui! Tämä oli kolmas matkani Pariisiin ja jos se suinkin on minusta itsestäni kiinni, matkoja tulee vielä monta lisää. 

Pariisi on minun kaupunkini, hönöistä puluista Monet'n lummetauluihin ja turistin ranskankielen alkeiden ansiosta ylen ystävällisiksi sulavista tarjoilijoista nähtävyyksien luona parveileviin rihkamakauppiaisiin. Se ei välttämättä ole kaikkien kaupunki, joidenkin mielestä se voi olla täynnä tylyjä ihmisiä ja liikaa turisteja ja hassuja hotellihuoneita ja vaikka mitä. Mutta minun kaupunkini se on. 

Uusimmalla matkallani kotoisa olo oli jo heti lentokentältä kaupunkiin kulkevassa RER-junassa, jossa joku kiersi vaunusta toiseen laulamassa taustamankan kanssa hattu kourassa. Puhumattakaan Pariisin metrosta, jonka äänet ja haju ovat nykyään jo tervetulotoivotus, kun metroon ekan kerran astuu kentältä tullessa. 

Metrokyltti,
kuva aiemmalta matkalta kesältä 2014. 

Entäs ne takorautaiset ranskalaiset parvekkeet? Art nouveau -vivahteet? 

Voi mikä ihana katos! 

Arkkitehtuuri? Kattonäkymät hotellihuoneen ikkunasta? 

Kattojen yllä hotellihuoneessa

Pienet, hauskat taideteokset katujen varsilla? Enkä tässä postauksessani edes aloita museoista, ne ansaitsevat oman juttunsa. 

Katutaidetta Seinen varrella

Lisää katutaidetta, tällä kertaa Montmartrella

Kohtaaminen Pariisissa

Keväisen vihreästä Pariisista on palattu takaisin koti-Suomeen. Viimeksi kirjoitin siitä, miten mukaan kannattaa aina ottaa avoin ja utelias mieli. Sen avulla Pariisi toi eteeni yhden ikimuistoisimmista kohtaamisistani koskaan. Se alkoi Montparnassen hautausmaan käytävällä, raekuuron ropsahdellessa maahan. 

Juuri ennen raekuuroa. 

Olin kartta kädessäni käynyt jo tervehtimässä mm. Samuel Beckettiä hänen viimeisellä leposijallaan ja etsiskelin seuraavaksi runoilija Baudelairea. Vastaani käveli iäkäs herrasmies, joka ranskaksi kysyi, kenen hautaa etsin ja voisiko hän auttaa. Sen verran ruosteessa ranskan taitoni ovat, että vastattuani myöntävästi ja sanottuani etsiväni Baudelairea, kysyin, voisimmeko vaihtaa kielen englanniksi ja sehän onnistui. Siitä alkoi reilun tunnin kestänyt yhteinen kävelyretkemme ympäri Montparnassen hautausmaata. Herra oli toisen maailmansodan kokenut ja erittäin sujuvasta kielitaidostaan huolimatta pahoitteli omasta mielestään puutteellista englantiaan, kuulemma saksan kieli oli toisen maailmansodan takia paljon sujuvampaa. Kävelymme aikana selvisi, että hän on myös kävelevä historiankirja. 

Samuel Beckett

Serge Gainsbourg metrolippuineen.

Kävelymme aikana matkamme varrelle osuivat Baudelairen lisäksi monet muut mielenkiintoiset henkilöt ja jokaisesta seuralaiseni osasi kertoa faktoja ja tarinoita. Opin, että Baudelairen ja hänen isäpuolensa välit olivat erittäin kireät, miten ihailemani kuvanveistäjä Niki de Saint Phallen avustaja Ricardo kuoli nuorena AIDSiin ja Niki teki hänen haudalleen Le Chat -veistoksen, kuinka kerran Serge Gainsbourgin syntymäpäivänä eräs laitapuolen kulkija kaatoi kyseisen herrasmiehen nähden Gainsbourgin haudalle kokonaisen viskipullon viimeiseen tippaan asti, sillä viski oli sekä kulkijan että Gainsbourgin lempijuoma ja miksi Samuel Beckettin hautakiven päällä on toisinaan knalli tai juutalaisten hautakivien päällä pieniä kiviä. Sain kuulla myös, miten Ranskasta tuli tasavalta eikä monarkia ja kuinka kuvanveistäjä César Baldaccinin haudalla oleva kentauriveistos ei suinkaan ole pienoismalli vaan Césarin lesken mukaan kyseinen veistos on vastoin yleistä tietämystä se alkuperäinen. Ja miten Marguerite Duras'n haudalla on aina kyniä, siltä varalta, että Marguerite herää ja haluaa kirjoittaa tai miten kymmenen lentoennätystä tehtaillut lentäjätär kuoli lento-onnettomuudessa oltuaan itse matkustajana tai kuinka Kiki de Montparnasse inspiroi Man Raytä ja että ei-ranskalainen voi tulla haudatuksi Pariisiin vain kuolemalla Pariisissa. (Montparnassen hautausmaalle päästäkseen täytyy lisäksi kaivaa kuvetta noin 15 000 € verran.) 

Jossain vaiheessa kävelyämme kysyin herralta, miten hän tietää kaiken edellämainituista ja monista muista mielenkiintoisista henkilöistä, joita eteemme tuli. Hän hymyili ja vastasi, että nämä kaikki ovat hänen tulevia naapureitaan ja täytyyhän ihmisen tuntea naapurinsa. Kävelymme tultua päätökseensä kättelimme ja lähdimme omiin suuntiimme, minä upeaa kohtaamista ja muistoa rikkaampana. Aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta. 

Niki de Saint Phallen L'Oiseau,
joka ilmeisesti on tehty tuntemattoman nuoruudenrakkauden muistolle.

Kiireen ja stressin nujertajat

Aika monelle taitaa olla tuttu sellainen tunne, kun päässä vain surisee kaiken kiireen ja stressinkin keskellä. Aivot eivät meinaa iltaisin mennä "pois päältä", kun pitäisi käydä nukkumaan ja stressi kiristää hartiat kipeäksi mykkyräksi. Suoraan omasta elämästäni koko repertuaari. Mitä sitten voi itse tehdä? 

Itsekseen mikään noista ei katoa vaan on tehtävä itse jotain asian hyväksi. Tunnustan suoraan, että tuon sisäistämiseen meni aika monta vuotta, mutta parempi nyt kuin vuosien kuluttua! Kokeilun ja etsiskelyn jälkeen olen tainnut löytää ainakin itselleni toimivan yhdistelmän. (Lähes) jokapäiväisellä meditaatiolla saa aivot "pois päältä" ja surinan hiljenemään. Meditaatiota koskee sama kuin moni muitakin asioita elämässä, jokaisen täytyy löytää se juuri itselle sopiva tapa, ohjattu tai itsenäisesti tehty. Aloittelevana meditoijana (säännöllistä meditointia on tätä kirjoittaessa takana viitisen viikkoa) pidän ohjatusta meditaatiosta ja siihen on nykyään vaihtoehtoja, joista löytyy varmasti jokaiselle se sopivin. On meditaatiotunteja esim. joogasaleilla ja appeja älypuhelimiin, oma valintani on verkossa ja älypuhelimessa toimiva Headspace. Voin itse valita, milloin on sopiva hetki meditoida, kätevää! 

Kevätaurinko joogasalille mennessä.

Viikottainen joogatunti taas avaa hartioiden kipeät mykkyrät ja suoristaa selän. Joogan jälkeen veri kiertää koko kropassa ja kiristykset ovat kadonneet. Jooga auttaa meditaation lailla myös kuuntelemaan omaa itseä ja omaa kroppaa. Tässäkin testailu auttaa, että löytää juuri omalle kropalle ja päälle sopivan joogatyylin ja -opettajan. Minun joogasalini on pieni, ihana Pihasali. 

Kävelyllä Lauttasaaressa yhdessä hyvän ystävän kanssa.

Lisäksi kiireen nujerrukseen ja jaksamiseen auttavat omalla kohdallani myös liikunta, ystävät, musiikki, teatteri, käsityöt, lukeminen, asiat, jotka saavat ajatukset pois töistä ja muista sellaisista. Päämäärätön fillarointi ympäriinsä tai ripeä lenkki kävellen/juosten tyhjentävät päätä mukavasti ja sinne lenkkireitin varrelle jäävät helposti ärsytykset, kotiin palaa kepein mielin. Eikä mikään ole parempaa kuin ystävät, musiikki ja muut taidemuodot tai käsitöiden nypertäminen. Välillä sen kävelylenkinkin voi yhdistää ystävien tapaamiseen, toimii taatusti! 

Musiikki on parasta aina ja kaikkialla!
Tässä kuvassa jo aiemminkin blogissani mainittu Whistle Bait. 

L'art pour l'art

Kävin Helsingin Taidehallissa vaikuttumassa Hilma af Klintin taideteoksista. Hilma af Klint oli ruotsalainen taiteilija, joka elätti itsensä perinteisillä maisema-, luonto- ja muotokuvamaalauksilla, mutta piirsi ja maalasi salaa abstrakteja teoksia jo 1900-luvun alkuvuosina. Tai no, Hilmalle itselleen ne eivät ilmeisesti olleet abstrakteja vaan hän kuvasi mm. asioita, joita näki ja koki spiritistisissä istunnoissa. Lisää Hilmasta voit lukea vaikka täältä. 

Hilma af Klintin Taidehallissa näytteillä olevista töistä suurin osa edustaa noita salaa maalattuja teoksia, jotka hän suojasi yleisön katseilta testamentillaan 20 vuodeksi kuolemansa jälkeen. Hän uskoi, ettei maailma ollut vielä valmis hänen teoksilleen ja lopulta kävi ilmi, että Hilma maalasi abstrakteja teoksia jo ennen kuin koko käsitettä oli olemassa. 

Eräs näyttelyssä kuulemani kommentti sai miettimään, tarvitseeko taidetta ymmärtää, tuleeko maailman olla valmis sitä varten. Vai voisiko taide olla arvokasta ihan vain taiteena? L'art pour l'art, taidetta taiteen vuoksi. Tuo kommentoija kun oli tiivistetysti lähinnä sitä mieltä, että näyttely oli tylsä, koska hän ei ymmärtänyt, mitä teokset tarkoittivat tai mitä ne esittivät. Se jäi mietityttämään, koska erilaiset taiteenmuodot ovat omaa sydäntäni lähellä ja olen itse sitä mieltä, että taide on arvokasta taiteen vuoksi. Ei vaikkapa taulua tarvitse mielestäni "ymmärtää" eikä sen tarvitse aina "esittää" mitään. Nautin toki vanhojen mestareiden teoksista suurestikin ja taidesuuntauksista ehdoton suosikkini on impressionismi, mutta ihan yhtä paljon sieluni lepää vaikkapa juuri Hilma af Klintin teosten äärellä. 

Kaikkea ei taiteilijan tarvitse kertoa teoksensa katsojalle suoraan, taideteos on aina ja joka tapauksessa subjektiivinen kokemus, jossa katsoja katsoo vaikkapa juuri taulua oman itsensä kautta. Abstrakti tai ei-esittävä taide antaa mielestäni siihen ehkäpä vielä enemmän tilaa kuin esittävä taide. Se on ainakin minulle ei-esittävän taiteen mielenkiintoisin asia, ei se, mitä taiteilija itse on ajatellut teosta tehdessään vaan se, mitä teos saa aikaan minussa. L'art pour l'art? Pour moi, s'il vous plaît! 

Hilma af Klint: What a Human Being Is, c. 1910