Paris is always a good idea

Otsikko on lainaus Audrey Hepburniltä ja kyllä hän tiesi, mistä puhui! Tämä oli kolmas matkani Pariisiin ja jos se suinkin on minusta itsestäni kiinni, matkoja tulee vielä monta lisää. 

Pariisi on minun kaupunkini, hönöistä puluista Monet'n lummetauluihin ja turistin ranskankielen alkeiden ansiosta ylen ystävällisiksi sulavista tarjoilijoista nähtävyyksien luona parveileviin rihkamakauppiaisiin. Se ei välttämättä ole kaikkien kaupunki, joidenkin mielestä se voi olla täynnä tylyjä ihmisiä ja liikaa turisteja ja hassuja hotellihuoneita ja vaikka mitä. Mutta minun kaupunkini se on. 

Uusimmalla matkallani kotoisa olo oli jo heti lentokentältä kaupunkiin kulkevassa RER-junassa, jossa joku kiersi vaunusta toiseen laulamassa taustamankan kanssa hattu kourassa. Puhumattakaan Pariisin metrosta, jonka äänet ja haju ovat nykyään jo tervetulotoivotus, kun metroon ekan kerran astuu kentältä tullessa. 

Metrokyltti,
kuva aiemmalta matkalta kesältä 2014. 

Entäs ne takorautaiset ranskalaiset parvekkeet? Art nouveau -vivahteet? 

Voi mikä ihana katos! 

Arkkitehtuuri? Kattonäkymät hotellihuoneen ikkunasta? 

Kattojen yllä hotellihuoneessa

Pienet, hauskat taideteokset katujen varsilla? Enkä tässä postauksessani edes aloita museoista, ne ansaitsevat oman juttunsa. 

Katutaidetta Seinen varrella

Lisää katutaidetta, tällä kertaa Montmartrella

Kohtaaminen Pariisissa

Keväisen vihreästä Pariisista on palattu takaisin koti-Suomeen. Viimeksi kirjoitin siitä, miten mukaan kannattaa aina ottaa avoin ja utelias mieli. Sen avulla Pariisi toi eteeni yhden ikimuistoisimmista kohtaamisistani koskaan. Se alkoi Montparnassen hautausmaan käytävällä, raekuuron ropsahdellessa maahan. 

Juuri ennen raekuuroa. 

Olin kartta kädessäni käynyt jo tervehtimässä mm. Samuel Beckettiä hänen viimeisellä leposijallaan ja etsiskelin seuraavaksi runoilija Baudelairea. Vastaani käveli iäkäs herrasmies, joka ranskaksi kysyi, kenen hautaa etsin ja voisiko hän auttaa. Sen verran ruosteessa ranskan taitoni ovat, että vastattuani myöntävästi ja sanottuani etsiväni Baudelairea, kysyin, voisimmeko vaihtaa kielen englanniksi ja sehän onnistui. Siitä alkoi reilun tunnin kestänyt yhteinen kävelyretkemme ympäri Montparnassen hautausmaata. Herra oli toisen maailmansodan kokenut ja erittäin sujuvasta kielitaidostaan huolimatta pahoitteli omasta mielestään puutteellista englantiaan, kuulemma saksan kieli oli toisen maailmansodan takia paljon sujuvampaa. Kävelymme aikana selvisi, että hän on myös kävelevä historiankirja. 

Samuel Beckett

Serge Gainsbourg metrolippuineen.

Kävelymme aikana matkamme varrelle osuivat Baudelairen lisäksi monet muut mielenkiintoiset henkilöt ja jokaisesta seuralaiseni osasi kertoa faktoja ja tarinoita. Opin, että Baudelairen ja hänen isäpuolensa välit olivat erittäin kireät, miten ihailemani kuvanveistäjä Niki de Saint Phallen avustaja Ricardo kuoli nuorena AIDSiin ja Niki teki hänen haudalleen Le Chat -veistoksen, kuinka kerran Serge Gainsbourgin syntymäpäivänä eräs laitapuolen kulkija kaatoi kyseisen herrasmiehen nähden Gainsbourgin haudalle kokonaisen viskipullon viimeiseen tippaan asti, sillä viski oli sekä kulkijan että Gainsbourgin lempijuoma ja miksi Samuel Beckettin hautakiven päällä on toisinaan knalli tai juutalaisten hautakivien päällä pieniä kiviä. Sain kuulla myös, miten Ranskasta tuli tasavalta eikä monarkia ja kuinka kuvanveistäjä César Baldaccinin haudalla oleva kentauriveistos ei suinkaan ole pienoismalli vaan Césarin lesken mukaan kyseinen veistos on vastoin yleistä tietämystä se alkuperäinen. Ja miten Marguerite Duras'n haudalla on aina kyniä, siltä varalta, että Marguerite herää ja haluaa kirjoittaa tai miten kymmenen lentoennätystä tehtaillut lentäjätär kuoli lento-onnettomuudessa oltuaan itse matkustajana tai kuinka Kiki de Montparnasse inspiroi Man Raytä ja että ei-ranskalainen voi tulla haudatuksi Pariisiin vain kuolemalla Pariisissa. (Montparnassen hautausmaalle päästäkseen täytyy lisäksi kaivaa kuvetta noin 15 000 € verran.) 

Jossain vaiheessa kävelyämme kysyin herralta, miten hän tietää kaiken edellämainituista ja monista muista mielenkiintoisista henkilöistä, joita eteemme tuli. Hän hymyili ja vastasi, että nämä kaikki ovat hänen tulevia naapureitaan ja täytyyhän ihmisen tuntea naapurinsa. Kävelymme tultua päätökseensä kättelimme ja lähdimme omiin suuntiimme, minä upeaa kohtaamista ja muistoa rikkaampana. Aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta. 

Niki de Saint Phallen L'Oiseau,
joka ilmeisesti on tehty tuntemattoman nuoruudenrakkauden muistolle.

Passi, hammasharja ja uteliasta mieltä

Matkakuume on kyllä melkoinen tauti, kun sen kerran on saanut. Siitä ei parane kotona nyhjäämällä, mutta reissaaminen saa sen nousemaan entistä suurempiin lukemiin. Kun selvisi, että talvilomaviikolleni ei osu luentoja tai tenttiä, matkakuume otti vallan. Niinpä eräänä iltana muutama viikko sitten huomasin surffailevani lentoyhtiöiden ja hotellivarausten parissa siihen aikaan, kun olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Lopputuloksena oli hotellivaraus ja lentoliput keväiseen Pariisiin. 

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 11. 07ta 2014 klo 8.16 PDT

Muutama viikko hujahti nopeasti ja tässä sitä ollaan, lento lähtee huomisaamuna ja matkalaukku odottaa pakkaamistaan. Tärkeintä passin, hammasharjan ja kameran lisäksi on muistaa ottaa mukaan aimo annos uteliasta mieltä, jonka perässä kulkea ympäri kaupunkia. Pariisi on jo ennestään jonkin verran tuttu kaupunki ja tällä kertaa olen yksin matkalla, mieli uteliaana ja avoimena. Nyt sitä matkalaukkua pakkaamaan! 

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 22. 04ta 2016 klo 11.23 PDT

Juhannustunnelmia

Tänä vuonna juhannus sujui rauhallisesti vanhempien luona Kymenlaaksossa. Ohjelmassa oli mansikoiden syömistä, kissojen rapsuttelua, kirjan lukemista, kukkasia, maisema-ajeluja ja tietenkin hössöttäviä vanhempia. Juhannuksen kuvakavalkadissa on luvassa lähinnä kauniita maisemia ja luonnollisesti myös kukkasia, eihän tämä muuten minun blogini olisi. Valitettavasti kuvat ovat iPhone-laatua, en tajunnut ottaa järkkäriä juhannusreissulle mukaan. On siis palattava mm. Hiidenvuorelle uudestaan. 

Juhannusaatto alkoi erittäin aurinkoisella kävelyllä

Kirkas auringonpaiste ja iPhonen kamera eivät ole se paras yhdistelmä,
mutta leikitään, että näissä kuvissa fiilis on tärkein. 

Kävelylenkin jälkeen bongailin äidin pihakukkasia.

Tämä hassu otus oli jo kukkinut. 

Hissu, kissaneitonen, joka kauhoo nappuloita suuhunsa makuultaan.
Laiskuuden multihuipentuma. 

Juhannuksen seitsemän kukkaa.

Virran silta

Kymijokea

Vuosikertasilta

Hiidenvuorelle kiivetessä taisi kallioon piirtyä hiiden profiili. 

Vielä jaksaa, enää ehkä 100 porrasta jäljellä. 

Näkymät Hiidenvuorelta olivat kiipeämisen arvoiset.
Laella ollaan 60 metriä Kymijoen pinnan yläpuolella. 

Aikamoisen kapea kannas.

Superkuu ei vielä ollut kovin super. 

Tuo liekin näköinen juttu on juhannuskokko vastarannalla. 

Kuvittelin olevani Kymenlaaksossa, mutta tuossa lukee Rauman Meripelastusyhdistys. 

Miiru, kohta 10-vuotias kissaneito,
joka autuaasti unohtaa ikänsä ja kipaisee katonrajaan kaapin päälle nukkumaan. 

Rokkia on kaikkialla. 

Mankalan voimalaitos

Piikkinokkamosse, Moskvits vuodelta 1953. 

Pesäke, kaivettu 1916-17.

Mukulanlahdella.

Löytyihän luontopolun varreltakin jotain kukkivaa. 

Mukulanlahden lintutornista.

Takaisin äidin pioneja ihailemassa.