Luentosalikaipuu

Huhtikuun alku. Tähän aikaan vuosi sitten taisi olla meneillään kliinisen psykologian kurssi. Tänä vuonna vaivaa luentosalikaipuu, kun perusopinnot on suoritettu ja aineopintojen alkamista pitäisi malttaa odottaa loppukesään asti. Olihan se opiskelu ajoittain suhteellisen rankkaakin, vieläpä työn ohessa, mutta silti niin kovin palkitsevaa. Olen jo useamman kerran viime aikoina huomannut, miten ajatuksiin hiipii kaipaus luentosalin penkille, kirjastoon ja melkeinpä jopa tentteihinkin. Lähipiiri saattaa tosin olla ihan iloinen tauosta opiskelussa, useampikin on tainnut kuulla miniluentoja, kun olen innostunut selittämään jotain. 

Onneksi perusopinnot on suoritettu sen verran hyvillä arvosanoilla, että pitäisi olla ainakin jonkinlaiset mahdollisuudet päästä aineopintojen pariin. Niitä ei pääse avoimessakaan yliopistossa opiskelemaan pelkästään ilmoittautumalla vaan perusopintojen arvosanojen keskiarvon täytyy olla vähintään kolme (arvosteluasteikko 1-5) ja kirjallisesta alkukuulustelustakin täytyy selvitä kunnialla. Perusopintojen jäljiltä on pohjana paitsi käsitys psykologian perusteista, myös luento- ja tenttiosaamista. Esseevastausten kirjoittaminen ja aivojen osien pänttääminen pitkän opiskelutauon jälkeen oli melkoinen oppimiskokemus jo itsessään puhumattakaan siitä kaikesta asiasisällöstä. Mutta kyllä opiskelu vaan on ihan mielettömän siisti juttu! 

Uusia opiskeluja odotellessa olen täyttänyt kalenteria mm. joogalla ja piirustuskurssilla, huisin kivoja juttuja nekin! 

I respect people who get nerdy as fuck about something they love. - Leah Raeder, Unteachable 

Jokainen tulkoon omalla tavallaan onnelliseksi

Yksi isäni lempilausahduksia uskonnoista puhuessa on ollut: "Jokainen tulkoon uskollaan onnelliseksi". Voisin laajentaa sitä koskemaan koko elämää ja sanoa: "Jokainen tulkoon omalla tavallaan onnelliseksi".

Tämä on monesti ajankohtaista. Sitä se oli myös viime kesänä eräänä iltana terassilla jutellessani ikäiseni neitosen kanssa. Olemme tosiaan samana vuonna syntyneitä ja asumme molemmat pääkaupunkiseudulla, mutta olemme varsin erilaisessa elämäntilanteessa. Kaverini on pariutunut useamman lapsen äiti, joka on perhevapaalla ja minä lapseton sinkku, joka tekee töitä ja siinä sivussa opiskelee avoimessa yliopistossa. Me molemmat elämme omaa, itsemme näköistä elämää, sellaista elämää, jota haluammekin elää. Sisältö elämään tulee hyvin eri asioista, mutta sellaisista asioista, jotka ovat itselle tärkeitä. Hän seuraa lapsikatraansa kasvua ja kehitystä, minä opiskelen ihmisen kehitystä teoreettisemmalta kannalta psykologian luennoilla istuen. 

Onnea on mielenkiintoinen elämä. 

Vaikka nyky-yhteiskunnassa kumpikaan meistä ei poikkea normista (ihan kuin normista poikkeaminen olisi jotenkin kamalaa, ilman normista poikkeamista ei koskaan tapahtuisi minkäänlaista kehitystä), se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset ympärillämme kyseenalaistaisi valintojamme. Minulta toisinaan tiedustellaan, että eikö olisi parempi vain unohtaa opiskelut ja perustaa perhe. "Sullahan on kiva työpaikka, miksi sä istut illat luennoilla ja pänttäät tentteihin, kun voisit päästä helpommallakin?" Ja aina löytyy niitäkin, joiden mielestä ura on perhettä tärkeämpi. Mutta entäs jos ei halua päästä helpommalla tai noudattaa jonkun uteliaan käsitystä siitä, missä järjestyksessä elämää pitää elää tai mitä sillä pitää tehdä? Voisiko vain elää omaa elämäänsä? 

Oman elämän eläminen ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, että jumiutuu paikalleen vaan sitä, että tuntee olonsa omassa elämässään niin hyväksi, että uskaltaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, haastaa itsensä eri tavoilla ja muotoilla elämäänsä ihan juuri niin kuin itse haluaa. Jokainen tulkoon omalla tavallaan, omassa elämässään onnelliseksi. 

Onnellinen teehetki.

Setä Freudia ja mantelitumakkeita

Kirjoitin tammikuussa aloittavani psykologian opinnot Avoimessa yliopistossa. Nyt, toukokuun hipoessa puoltaväliä, takana on jo kaksi kurssia ja yksi (läpimennyt) tenttikin. Tänään alkoi kolmas kurssi. Urheilukisahenkisesti kysynkin nyt itseltäni: "Miltä nyt tuntuu?" "Onko kannattanut hypätä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja taapertaa kerta toisensa jälkeen reppu selässä luennolle?" Vastaan: "Tuntuu mahtavalta ja on kannattanut!!" Juttelin juuri erään aivan toista alaa opiskelleen ystäväni kanssa opiskelemisesta ja tulimme yksissä tuumin siihen lopputulokseen, että opiskeleminen on, trendikästä ilmausta käyttääkseni, voimaannuttavaa. Kun nyt aikuisena opiskelee puhtaasti omasta mielenkiinnosta, myös tentteihin lukeminen on ihan erilaista kuin silloin nuorempana, varsinkin peruskoulussa. Tottakai pänttääminen on aina pänttäämistä, mutta nyt siitäkin jollain hassulla tavalla nauttii. 

Luennolla voi törmätä myös aiempien opiskelijoiden taiteeseen.
Tämä teos on Metsätalosta. 

Opiskelu tekee ihmisen, ainakin minut, terveellä tavalla nöyräksi tieteen edessä. Psykologia on tieteenalana nuori ja silti silläkin on jo reilusti yli sata vuotta historiaa, jonka aikana on tapahtunut paljon. Uusia teorioita, tutkimus- ja terapiamenetelmiä, tulkintoja ihmisen käyttäytymisestä eri tilanteissa, aivojen toiminnan kuvantamista ja vaikka mitä. Luennolla istuessaan tuntee itsensä toisaalta pieneksi ja nöyräksi uuden opiskelijaksi, mutta samalla psykologia tieteenä toivottaa tervetulleeksi kaikenlaista ajatustyötä ja elää keskusteluista, joissa jokainen mielipide on tärkeä. 

Tähän mennessä olen opiskellut persoonallisuuspsykologiaa, kliinistä eli terveyden ja mielenterveyden psykologiaa, uusimpana kurssina alkoi juuri kognitiivisen ja neuropsykologian kurssi. Jo nyt huomaa, miten kaikki tieto kietoutuu yhteen ja tukee kokonaisuutta. Toki myös se, että termit käyvät entistä tutummiksi, auttaa opiskelua ja sekä kuullun että luetun ymmärtämistä. On aika mahtava fiilis, kun aiempien luentojen ja itse luetun pohjalta pystyy muodostamaan päässään kokonaisuuksia ja lisäämään niihin paloja kuin palapeliin. Tosin, luulen, että tässä palapelissä on aika paljon enemmän kuin 1000 palaa ja se on hyvä asia se. 

Välillä tenttikirjan vastapainoksi tarvitaan vaikkapa Kevätpörriäinen. 

Elämäni aakkoset

Lueskelen jonkin verran blogeja Lily-blogiportaalissa ja sieltä bongasin useammastakin blogista hauskan aakkospostauksen, joka oli ihan pakko sunnuntai-illan iloksi kopioida. Tässäpä siis elämäni aakkoset. 

A – Aamut. Olen pikkulapsesta asti ollut iltavirkku, joten aamuihmisten mukaan pyörivä maailma ei aina ihan natsaa omaan rytmiini. En sentään ole toimintakyvytön aamuisin, aamut vaan saisivat alkaa myöhemmin. 

B – Blogi. Vaikka blogini päivittyy harvakseltaan eikä aiheissa ole päätä tai häntää, on blogin kirjoittaminen silti hauskaa puuhaa. 

C – Celsius. Lämpimämpi on mielestäni kivempi kuin kylmempi. En ole vielä Suomen kesissä tavannut liian kuumia päiviä, joten kesä, bring it on! 

D – Doggie. Koira. Kaikista eläimistä se eniten oma ja joskus minullakin on taas oma koira. Siihen asti rapsuttelen muiden koiria. 

E – Elämä. Olipas maailmojasyleilevä kirjain! Mutta elämä on mahtavaa, sen suhteen jaksan aina vaan olla utelias. 

F – Fiilis. Omaa fiilistä asioista pitää kuunnella ja suhtautua siihen sopivalla tavalla. 

G – Gebardi. Joukko musisoivia, hauskoja kavereita ja ystäviä, jotka mm. tekivät taannoisista kolmekymppisistäni huisin paljon paremmat bileet kuin mikä tahansa levymusiikki. Paljon muistoja takana ja toivon mukaan paljon vielä edessäkin. 

H – Harrastukset. Jostain syystä olen paljon onnellisempi, kun vapaa-ajalla on kivaa tekemistä, vaikka niitä blogissa vilahdelleita käsitöitä, juoksukoulua, opiskelua. Mutta pitää muistaa välillä vain rentoutuakin. 

I – Ilo. Elämä on mälsää, jos ei näe iloa pienissäkin jutuissa. 

J – Juoksukoulu. Kolmen viikon juoksukouluilun jälkeen olen koukussa. Jäljellä on vielä kahdeksan viikkoa, mutta luulenpa, että tästä taitaa tulla paljon pitempi innostus. 

K – Kirjat. Ensimmäinen lukemani kirja oli 6-vuotiaana lukemani Pupu Pumppasen korvasärky. Siitä asti kirjoja on luettu aikamoinen määrä eikä loppua näy. Maailman toimivin käyttöliittymä. 

L – Lahti. Kaupunki, josta tarinani alkoi reilut 30 vuotta sitten. 

M – Musiikki, musiikki ja musiikki. Minun tapauksessani ei ole elämää ilman musiikkia eikä musiikkia ilman elämää. 

N – Näytelmä. Hyvä teatteri herättää ajatuksia, pakottaa ajattelemaan ja antaa uusia näkökulmia. 

O – Opiskelu. Noin kymmenen vuoden tauon jälkeen aloin opiskella, tosin Avoimessa yliopistossa, mutta opiskelua se on sekin. Itsensä haastamista, astumista mukavuusalueen ulkopuolelle. 

P – Psykologia. Viittaus edelliseen kirjaimeen, opiskeluaineeni. Mielenkiintoinen, ihana, tärkeä psykologia. 

Q – Question. Kysymykset ovat melkeinpä erikoisalaani, kuten läheiset ovat varmasti huomanneetkin. Kysymällä oppii ja kyseenalaistamalla varsinkin. 

R – Rakkaus. Tietenkin. Rakkaat ihmiset, perhe, ystävät ja tietenkin rakas kummilapsi. Elämää ylläpitävä voima. 

S – Siivet. Ihmislapselle siivet ovat lähinnä kuvaannollinen asia, mutta toki lentokoneen siipinä myös konkreettiset. Siivet ovat vapautta. 

T – Työ. Tärkeä osa elämää jo siksikin, että työpaikalla vietetään arkipäivisin kolmasosa vuorokaudesta. Tärkeää myös oman ammattillisen kehityksen ja elämän mielekkyyden kannalta. 

U – Uutiset. Uutisia seuraan ahkerasti, koska miten voi olla osa tätä maapalloa seuraamatta niitä. 

V – Vapaus. Vapaus tehdä, ajatella, kirjoittaa, olla, matkustaa, elää. 

W – Whistle Bait. Jos em. Gebardi on tuottanut muistoja, on tämä bändi tehnyt niitä aivolohkoihin kymmenkertaisen määrän. Tyttöporukkamme on reissannut Whistle Bait -keikoilla ympäri eteläistä Suomea jo 16 vuoden ajan enkä voi kuin toivoa, että matka jatkuu. 

X – The X-Files. Tätä sarjaa tuijotin jo 90-luvulla ja kiitos Netflixin, nyt uudelleen alusta asti. Toimii edelleen! 

Y – Ystävät. En edes halua kuvitella elämää ilman ystäviä. 

Z – Zig-a-zig-aah! Muinainen lausahdus Spice Girls -biisistä. Jonkinlaista hauskaa kaikki on mahdollista -meininkiä 90-luvulta. 

Å – Å. Joki. Tykkään kaupungeista, joiden läpi kulkee joki. Opiskelukaupunkini Porvoo tämän taisi aloittaa.  

Ä – Äiti. Ja koko perhe. Äidille voi aina soittaa, äiti on kävelevä keittokirja ja muutenkin yleisapuopas. 

Ö – Ölinä, öykkärit. En tykkää.  

Loppuun W-kirjaimen kohdalta löytyvä Whistle Bait. 

Hyvä Avoimen yliopiston opiskelija...

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella opiskelemisesta. Nykyisestä ja ainoasta korkeakoulututkinnostani on jo kymmenisen vuotta aikaa. Aiemmin olen kuitenkin arponut eri alojen välillä eikä esseet, kotitehtävät ja tentit ole houkutelleet luokseen. Viime vuoden loppupuolella aika oli kuitenkin kypsä. Klikkasin marraskuun puolivälissä itseni Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston sivuille ja ilmoittauduin opiskelemaan psykologiaa. Nyt, pari kuukautta myöhemmin on opiskelujen orientointi -tilaisuus käyty, kirjastokortti hankittu yliopiston kirjastoon ja tunnuksia luotu. Ensi viikolla alkavat luennot aiheesta persoonallisuuspsykologia. 

Nyt on jotenkin itsestäänselvää, että psykahan se on, jota haluan opiskella. Opiskelu ja valitsemani oppiaine ovat varmasti varsin nöyräksi tekeviä asioita, omia ajatusmalleja on uskallettava ehkä hiukan romuttaakin ja nähdä asioita eri näkökulmista. Mutta halu oppia uutta on iso ja psykologia on jo lukiosta asti kiinnostanut. Ensi tiistaina pakkaan reppuuni paljon uteliaisuutta, kourallisen intoa, reilusti motivaatiota ja avoimen mielen. 

"You live, you learn."

Kirjoitan, koska uskallan

Kuten ensimmäisessä tekstissäni jo mainitsinkin, tämä vuosi tuntuu olevan elämässäni uskaltamisen vuosi. Uskaltamista on monesti myös kirjoittaminen. Kyllähän siinä asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja mielipiteille. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle niin tärkeää, että hakeudun kaikenlaisen kirjoittamisen pariin kerta toisensa jälkeen, niin töissä kuin harrastuksissakin. 

Ja niin, ne harrastukset, kaksi lehteä eri maailmoista. Molemmissa olen joutunut pois omalta mukavuusalueeltani. En ole koskaan ollut päivääkään partiolainen, kunnes aloitin reilut viisi vuotta sitten Partio-lehden toimituksessa. Kirjasto on ollut ala-asteelta asti tärkeä paikka ja olenpa yhden kesän ollut kesätöissäkin Porvoon kaupunginkirjastossa, mutta en ole opiskellut viestintää, suomen kieltä tai kirjallisuutta tai muuta kirjastoja läheltä liippaavaa alaa. Silti, olen jo pari vuotta ollut vaihtelevan aktiivisesti Kirjastolehden avustaja. 

Eräs ystäväni hiljattain kysyi, miten jaksan tehdä lehtijuttuja päivätyön ohella. Teen juttuja varsin vähän, ehkä kymmenisen vuodessa yhteensä. Ne ovat täydellistä vastapainoa päivätyölle ja tietenkin myös mahdollisuus toteuttaa omaa kirjoitusintoa luovemmin ja monipuolisemmin kuin päivätyössä, jossa kirjoittaminen keskittyy markkinointiteksteihin. 

Yksi kirjoittamisuskalluksista on ollut Jenni Haukion haastattelu Kirjastolehteen. Vaikka en haluakaan nostaa häntä jalustalle vaan ajatella, että kyseessä on minua muutaman vuoden vanhempi runoilija, viestinnän ammattilainen ja Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkö, on hän kuitenkin puolisonsa takia tietyssä asemassa tässä maassa. Olikin haaste itselle haastatella häntä runoudesta ja rakkaudesta, tuoda esiin jotain, jota hän ei ole muissa haastatteluissa kertonut. Ja nostamatta omaa häntää ihan hirveästi, olen edelleen tyytyväinen juttuun ja onnellinen siitä, että uskalsin. 

P.S. Jutun pääset lukemaan tästä.