Alppiruusutaivaassa

Kun omalla parvekeplantaasilla kasvatetaan tässä vaiheessa kesää vielä lähinnä lehtiä ja varsia, päätin mennä ihailemaan kukkaloistoa Haagan Alppiruusupuistoon. Siispä tuumasta toimeen! 

Atsalea-lajikkeiden väriloistoa.

Päätin, että samalla on hyvä harrastaa liikuntaa. Valitsinkin kulkuvälineeksi julkisten sijaan uskollisen Nopsani ja reilussa puolessa tunnissa olin polkaissut Punavuoresta Haagaan. Hyvien ystävien seurassa kierreltiin sekä atsaleoja että alppiruusuja ihastelemassa. Atsaleoiden huumaava tuoksu olisi tehnyt mieli pullottaa jotenkin, mutta täytyy tyytyä pelkkiin kuviin (kuvat otettu puhelimella, joten laatu ei ole ihan ykköstä, mutta ajatus on kai tärkein). 

Huumaavan kaunis atsalea.

Atsalean väriloistoa

Alppiruusu.
Taitaa olla lajikkeeltaan P. M. A. Tigerstedt,
alppiruusujen jalostusohjelman käynnistäjän mukaan.

Ihanaa aurinkoa ja kauniita alppiruusuja

Kevättä ilmassa ja ikkunalaudalla

Vaikka ulkona sataakin just nyt hiljalleen lunta, ilmassa alkaa ihan selvästi olla kevään tuoksua ja lintujen laulu kuuluu puistosta kotiin asti. Ehkä ihan vielä ei kannata kaivaa tennareita talviteloilta, antaa talven ensin olla rauhassa talvi. Mutta silti kevät siintää jo horisontissa, sieltä se taas tulee! 

Sitkeä lumihiutale kukki parvekkeella vielä joulukuussa, nyt alkaa mielessä pyöriä parvekeplantaasin ensi kesä. Ekat siemenet on tilattu ja joulun hyasintit jätetty jemmaan kevään istutuskokeiluja varten. Sain työkavereilta tuparilahjaksi puutarhakirjan, jota olen taas selaillut innoissani. 

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 11. 12ta 2015 klo 7.35 PST

Parvekeplantaasin kukoistuskautta odotellessa ikkunalaudalla kukitaan, reilut kolme vuotta vanha orkidea ei vanhassa kodissa ikinä kukkinut alkuperäisten kukkien kuihduttua, taisi olla liian vähän valoa poloiselle. Nyt valoisalle ikkunalaudalle päästyään orkideani yllätti ja joulusta asti olen saanut nauttia perhoskämmekän kukkien kauneudesta. Tällä hetkellä ikkunalaudalla on myös leikkokukkia, afrikantähdikki on kaunis jotenkin viehättävän vaatimattomalla tavalla. Näin on hyvä jatkaa kevään odotusta! 

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 23. 01ta 2016 klo 6.31 PST

Kuva, jonka Hanna (@hannanoma) julkaisi 6. 02ta 2016 klo 5.11 PST

Sateisen sunnuntain muuttopuuhia

Edellistä postausta kirjoittaessani asunnonmetsästys oli juuri alkanut ja mieleen oli muodostunut jonkinlainen käsitys siitä, millaisen kodin haluaisin jatkossa. Nyt, noin kuukautta myöhemmin, taskussa on uuden kodin avaimet ja muuttoprojekti on jo täydessä vauhdissa. Tänäänkin on talkooporukalla (valtava kiitos kaikille talkoolaisille jo nyt!) kannettu uuteen kotiin tavaroita niin, että molemmat olkapäät ovat isojen kassien kantamisesta pienillä mustelmilla ja selkä tuntuu kankealta. Mutta se on pieni hinta siitä, että muuttoa saa tehdä rauhassa, kassillinen kerrallaan. Melkein kaikki tavarat saa heti paikoilleen ja välttyy siltä kamalalta kaaokselta, joka yhden päivän aikana muuttamisesta aina syntyy. Samalla on ollut aikaa käydä läpi tavaroita, laittaa osa kiertoon, osa roskiin, vapauttavaa. 

Erkkeriä ei uudesta kodista löydy, mutta talolla on ikää useampi vuosikymmen, ikkunalaudalle mahtuu monenmonta viherkasvia, valo tulvii sisään suurista ikkunoista ja sijainti on loistava, vieressä on puisto ja merikin ihan lähellä edelleen, samoin työpaikka ja harrastukset. Lisäksi uudessa kodissa on pikkuinen parveke, johon ilta-aurinko paistaa. Enpä voisi iloisempi olla ja mikä tuuri, sillä uusi koti löytyi alle kahdessa viikossa ja se on toinen asunto, jota kävin katsomassa. Vajaan parin viikon päästä loputkin tavarat siirtyvät uuteen kotiin, aikamoisen ihanaa! 

Uuden kodin lähipuistossa kukkii upea alppiruusu.

Asuntoilmoituksia ja erkkeriunelmia

Viime viikolla se tuli, viesti, jota olen tavallaan jo useamman vuoden osannut odottaa ja sitten en kuitenkaan. Mutta sieltä se tuli. Asumukseni, kotikoloni, jossa olen asustellut kymmenisen vuotta, menee myyntiin. Toki uusi omistaja voisi haluta pitää myös minut, pitkäaikaisen vuokralaisen, mutta koska olen päätynyt jo ennen ko. viestin saapumista muutaman kerran selailemaan asuntoilmoituksia, aika taitaa olla kypsä uudelle kotikololle. 

Tulipalokiirettä ei ole, aikaa on vähintään puoli vuotta, mutta niin vain olen jo varsin tehokkaasti surffaillut asuntoilmoitussivuilla ja suosikkeja on löytynyt useita. Tällä kertaa muuttaminen on jotenkin erilaista kuin silloin aikoinaan tähän nykyiseen kotiin muuttaessani. Tässä asui minua ennen silloinen työkaverini ja hänen kauttaan päädyin tähän asumaan. Loistava sijainti, edullinen vuokra ja pienestä koostaan huolimatta varsin kiva kämppä ovat pitäneet minut paikoillaan. Mutta silti osuvin verbi oli päätyä vaikka tyytyväisenä tässä olenkin asustellut. 

Nyt on kuitenkin hyvä ajankohta miettiä, millaista asuntoa haluaisin kutsua tulevaisuudessa kodikseni. Ostaminen ei valitettavasti tule kyseeseen, joten vuokrailmoituksia selailen. Samoilla kulmilla haluan jatkossakin asustella, meri ja keskusta lähellä, samoin työpaikka ja harrastukset. Haaveilen erkkeristä, vanhasta talosta, korkeista huoneista ja jyhkeistä ikkunalaudoista sekä runsaasta valosta. Tottakai asunnon etsiminen on haaveiden ja realiteettien yhteensovittelua, mutta unelmia pitää silti olla! Katsotaan, minne unelmani vievät! 

Unelmia kuvana.
Kuvan lähde esny.se 

L'art pour l'art

Kävin Helsingin Taidehallissa vaikuttumassa Hilma af Klintin taideteoksista. Hilma af Klint oli ruotsalainen taiteilija, joka elätti itsensä perinteisillä maisema-, luonto- ja muotokuvamaalauksilla, mutta piirsi ja maalasi salaa abstrakteja teoksia jo 1900-luvun alkuvuosina. Tai no, Hilmalle itselleen ne eivät ilmeisesti olleet abstrakteja vaan hän kuvasi mm. asioita, joita näki ja koki spiritistisissä istunnoissa. Lisää Hilmasta voit lukea vaikka täältä. 

Hilma af Klintin Taidehallissa näytteillä olevista töistä suurin osa edustaa noita salaa maalattuja teoksia, jotka hän suojasi yleisön katseilta testamentillaan 20 vuodeksi kuolemansa jälkeen. Hän uskoi, ettei maailma ollut vielä valmis hänen teoksilleen ja lopulta kävi ilmi, että Hilma maalasi abstrakteja teoksia jo ennen kuin koko käsitettä oli olemassa. 

Eräs näyttelyssä kuulemani kommentti sai miettimään, tarvitseeko taidetta ymmärtää, tuleeko maailman olla valmis sitä varten. Vai voisiko taide olla arvokasta ihan vain taiteena? L'art pour l'art, taidetta taiteen vuoksi. Tuo kommentoija kun oli tiivistetysti lähinnä sitä mieltä, että näyttely oli tylsä, koska hän ei ymmärtänyt, mitä teokset tarkoittivat tai mitä ne esittivät. Se jäi mietityttämään, koska erilaiset taiteenmuodot ovat omaa sydäntäni lähellä ja olen itse sitä mieltä, että taide on arvokasta taiteen vuoksi. Ei vaikkapa taulua tarvitse mielestäni "ymmärtää" eikä sen tarvitse aina "esittää" mitään. Nautin toki vanhojen mestareiden teoksista suurestikin ja taidesuuntauksista ehdoton suosikkini on impressionismi, mutta ihan yhtä paljon sieluni lepää vaikkapa juuri Hilma af Klintin teosten äärellä. 

Kaikkea ei taiteilijan tarvitse kertoa teoksensa katsojalle suoraan, taideteos on aina ja joka tapauksessa subjektiivinen kokemus, jossa katsoja katsoo vaikkapa juuri taulua oman itsensä kautta. Abstrakti tai ei-esittävä taide antaa mielestäni siihen ehkäpä vielä enemmän tilaa kuin esittävä taide. Se on ainakin minulle ei-esittävän taiteen mielenkiintoisin asia, ei se, mitä taiteilija itse on ajatellut teosta tehdessään vaan se, mitä teos saa aikaan minussa. L'art pour l'art? Pour moi, s'il vous plaît! 

Hilma af Klint: What a Human Being Is, c. 1910

Kun isoäiti lenkkarit osti

...eli tarina siitä, miten keväthulluus aiheutti juoksukoulun aloittamisen. 

Olen aina kävellyt aika paljon. Jo pienenä taapersin äidin kanssa muutaman kilometrin päiväkotiin ja siitä se jotenkin jäi päälle. Varsinkin lomareissuilla päivän kävelysaldot ovat helposti olleet vähintään 10 km päivässä. Kävely on täällä maamme pääkaupungissa myös varsin kätevä tapa kulkea paikasta toiseen, monesti vaikkapa ratikan vuoroväli on sen verran pitkä, että siinä ajassa jo kävelee melkein perille asti. Mutta sitten pikkuveli ja -sisko alkoivat juosta. Pikkuveli pinkoi viime kesänä jo ekat juoksutapahtumansa, ensin puolimaratonin ja sitten vielä kokonaisenkin. Hitsiläinen, eihän tässä isosiskokaan enää nuoremmaksi muutu vaikka ei vielä isoäiti otsikosta huolimatta olekaan. Ja kun ihan vieressä on varsin kivat lenkkimaisematkin, on kai vain aloitettava. 

Vai mitä sanot tästä lauantain auringonpaisteesta?

Lisää lauantain aurinkoa.

Tämän illan ihana auringonlasku. 

Juoksukuntoa vaan ei ole yhtään. Kävellä jaksan pitkiäkin lenkkejä, mutta juoksukunto on täysin olematon. Siispä nöyrästi aloitan ihan alusta. 

Ja tässä ollaan. Jääkaapin ovessa on tulostettuna Porin juoksukoulu -nimellä kulkeva harjoitusohjelma ja kännykän Sports Tracker pitää kirjaa kilometreistä ja ajoista. Lenkkihoukutteeksi on myös hankittu pari uutta vaatekappaletta, jotka tekevät lenkkeilystä selkeästi mukavampaa. Lenkkarit sentään olen omistanut aina, vaikka nekin ovat uusintalistalla lähiaikoina. Sen verran vanhat lenkkarit ovat jo kilometrejä nielleet. 

Kolmen lenkin (kaksi juoksua sisältänyttä pyrähdystä ja yksi pelkkä kävely) jälkeen tuntuu siltä, että lisää, lisää. Ja nyt, kun olen tehnyt tästä projektistani julkisen, on yksi lisämotivaattori lisää. Huomenna taas lenkille! 

Vappufiiliksiä

Vappu sujui kovin rauhallisissa merkeissä, aatto kotona oleillen ja vappupäivä Kaivopuiston maisemissa kameran kanssa kävellen. Selvinpäin oli hauska ihmetellä suomalaista vappujuhlintaa kauniissa auringonpaisteessa. Tässä muutamia kuvia vappukävelyni varrelta. 

Kesäolohuoneessa näyttää jo selkeästi keväältä

Aurinkoa, merta, veneitä

Vappuelementit kohdallaan

Näitä ja valkoisia lakkeja oli Kaivari pullollaan

Sinisen sävyjä

Kaivarin hulinaa Ursulan viereiseltä kalliolta

Vappukävely vei myös Senaatintorille, jossa kyytiläisiä odotteli punainen bussi

Kaivohuoneen terassin yhteistyökumppani ei jäänyt epäselväksi