Kirjoittamisen riemua

Viimeisimmän viikon ajan olo on ärhäkän flunssan takia ollut kaikkea muuta kuin riemukas, mutta tänään se riemu löytyi jälleen ja flunssakin alkaa hiljalleen hiipua. Jo kauan ennen lenssupöpön saapumista olin sopinut haastattelun Partio-lehteä varten, haastateltavanani oli tällä kertaa lentäjä. Matkailua opiskelleelle ja nimenomaan sitä lentomatkailua aikanaan innoissaan päntänneelle haastattelu oli samaan aikaan paluu IATA-koodien ja Amadeuksen ihmeelliseen maailmaan sekä fiilistelytuokio, koska onhan lentäminen vaan aika vänkä juttu. 

Taannoin pääsin kokeilemaan lentosimulaattorilla lentämistä ja se oli aikuismaisesti sanottuna järjettömän siistiä! (Vaikkakin laskeutuminen tapahtui kiitoradan viereen nokalleen, mutta haluan vakaasti uskoa, että laskeutuminen on se hankala juttu, jota treenataan tuntitolkulla.) En ole koskaan myöskään pelännyt lentämistä, päinvastoin, tykkään siitä. Onhan se täysin järjenvastaista touhua, mutta se touhu tekee tästä maapallosta aikamoisen sopivan kompaktin. Muutamassa tunnissa voi olla usean tuhannen kilometrin päässä kotoa, noin vain. Siksi kai riemusta kiljahdellen edellisessä Partio-lehden toimituspalaverissa varasin itselleni lentäjä-jutun ja nyt se on tehty. Lopputulos on nähtävissä toukokuun viimeisenä päivänä ilmestyvässä Partio-lehdessä. 

Tämän nuha-aivojen rippeillä kirjoitetun höpinän pointti oli tarkoitus olla se, että vaikka tämä kirjoitusharrastus onkin aikaavievää, se on myös huisin mielenkiintoista ja olen tavannut monia loistotyyppejä juttuja tehdessäni ja oppinut vaikka mitä, maalämmöstä lähikirjastopolitiikkaan ja runoudesta halo-ilmiöihin. Puhumattakaan lentämisestä.

Eihän lentämisestä voi kirjoittaa ilman sopivaa taustamusiikkia, Tapio Rautavaaran tahtiin juttu syntyi. 

Wien, sateinen Wien, osa 2

Matkakertomus jatkuu pilvisen sateisissa merkeissä. Ensimmäisen Wienissä nukutun yön jälkeen otin sateenvarjon käteeni ja suuntasin kohti ensimmäistä säveltäjävierailua. Respasta saamieni suunnistusohjeiden perusteella Joseph Haydnin koti löytyikin nopsasti ja sattumalta oli myös herra säveltäjän syntymäpäivä. Vuosia Haydnin syntymästä on ehtinyt vierähtää jo 281, mutta musiikki elää. Nyttemmin museona toimivassa talossa Haydn asui elämänsä viimeiset 12 vuotta, aikana, jolloin talo sijaitsi Gumpendorfin kylässä Wienin kaupungin liepeillä. Museon seinässä on hauska kartta Wienistä tuolloin ja sen päällä nykyinen Wienin metrokartta. 

Haydnin talosta matka jatkui kohti keskustaa ja Stephansdomia, Wienin tunnetuinta maamerkkiä. Pääsiäissunnuntain kunniaksi Stephansdom, wieniläisittäin Steffl, oli täynnä väkeä. Mutta mukaan mahtui silti yksi suomalainen turistikin ihmettelemään valtavaa katedraalia. Todella vaikuttava paikka, jossa tuntee itsensä pieneksi ja niin kai on aikoinaan ollut rakennuttajien tarkoituskin. 

Ja luonnollisesti kirkossa piti sytyttää omakin kynttilä muiden joukkoon. 

Huonon sään ja varsinkin sateen takia etsin heti seuraavan sisäkohteen, joksi valikoitui keisarillinen krypta aivan kivenheiton päässä Stephansplatzista. Se sijaitsee kapusiiniluostarin alla ja siellä lepää 145 Habsburgien suvun jäsentä, kuuluisimpina keisarinna Maria Teresia, keisari Franz Joseph I, keisarinna Elisabeth (paremmin tunnettu lempinimellään Sisi/Sissi) sekä kahden jälkimmäisen poika Rudolph. Mielenkiintoinen paikka ja upeita sarkofageja. 

Varsinkin Sisin, Franz Josephin ja Rudolphin sarkofagien luona on edelleen kukkia ja viestilappusia. 

Päivän kruunasi konsertti Stadtparkissa sijaitsevassa Kursalonissa. Ohjelmassa oli klassikoita Mozartin ja Strauss nuoremman sävelaarteistoista. Toki myös Strauss vanhemman Radetzky-marssi kajahti ilmoille konsertin lopuksi, heti Tonava kaunoisen jälkeen. Kursalonissa on aikoinaan konsertoinut Strauss nuorempi itse, joka toi elämykseen tietenkin oman pienen lisäarvonsa. Aivan Kursalonin takana onkin Strauss nuoremman kultainen patsas, joka soittaa viuluaan säästä huolimatta. Mutta palataan Stadtparkiin vielä tuonnempana. Konsertissa päädyin sattumalta istumaan suomalaisen pariskunnan viereen. Heidän kanssaan tietenkin jutustelin tauolla ja konsertin loputtua, narikkajonossa.

  
Konsertin jälkeen olikin aika taapertaa öisen Wienin halki hotellille ja haaveilemaan wieniläistanssiaisista.

 

Kirjoitan, koska uskallan

Kuten ensimmäisessä tekstissäni jo mainitsinkin, tämä vuosi tuntuu olevan elämässäni uskaltamisen vuosi. Uskaltamista on monesti myös kirjoittaminen. Kyllähän siinä asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja mielipiteille. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle niin tärkeää, että hakeudun kaikenlaisen kirjoittamisen pariin kerta toisensa jälkeen, niin töissä kuin harrastuksissakin. 

Ja niin, ne harrastukset, kaksi lehteä eri maailmoista. Molemmissa olen joutunut pois omalta mukavuusalueeltani. En ole koskaan ollut päivääkään partiolainen, kunnes aloitin reilut viisi vuotta sitten Partio-lehden toimituksessa. Kirjasto on ollut ala-asteelta asti tärkeä paikka ja olenpa yhden kesän ollut kesätöissäkin Porvoon kaupunginkirjastossa, mutta en ole opiskellut viestintää, suomen kieltä tai kirjallisuutta tai muuta kirjastoja läheltä liippaavaa alaa. Silti, olen jo pari vuotta ollut vaihtelevan aktiivisesti Kirjastolehden avustaja. 

Eräs ystäväni hiljattain kysyi, miten jaksan tehdä lehtijuttuja päivätyön ohella. Teen juttuja varsin vähän, ehkä kymmenisen vuodessa yhteensä. Ne ovat täydellistä vastapainoa päivätyölle ja tietenkin myös mahdollisuus toteuttaa omaa kirjoitusintoa luovemmin ja monipuolisemmin kuin päivätyössä, jossa kirjoittaminen keskittyy markkinointiteksteihin. 

Yksi kirjoittamisuskalluksista on ollut Jenni Haukion haastattelu Kirjastolehteen. Vaikka en haluakaan nostaa häntä jalustalle vaan ajatella, että kyseessä on minua muutaman vuoden vanhempi runoilija, viestinnän ammattilainen ja Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkö, on hän kuitenkin puolisonsa takia tietyssä asemassa tässä maassa. Olikin haaste itselle haastatella häntä runoudesta ja rakkaudesta, tuoda esiin jotain, jota hän ei ole muissa haastatteluissa kertonut. Ja nostamatta omaa häntää ihan hirveästi, olen edelleen tyytyväinen juttuun ja onnellinen siitä, että uskalsin. 

P.S. Jutun pääset lukemaan tästä. 

Wien, ihana Wien, osa 1

Matka 2013 -messuilla päätin ostaa itselleni synttärilahjaksi lennot johonkin Euroopan kaupunkiin, jossa en ole vielä käynyt. Kriteereinä oli lisäksi se, että lennot saivat maksaa max. 200 € ja ajankohta olisi talvilomani, huhtikuun ensimmäinen viikko. Travellinkin osastolla vertailin paria eri kaupunkia ja koska tuntui siltä, että haluan Wieniin, sinne ostin lennot. Lähtö la 30.3. ja paluu to 4.4., melkein viisi kokonaista päivää Wieniä, yksin. Tämä matka oli elämäni ensimmäinen kaupunkiloma yksin, täysin omasta, vapaasta tahdosta ja tarkoituksella. Tämän vuoden teema elämässäni on ollut uskaltaminen ja sen teeman alle istui tämä reissukin.

Lennot ostaessani lähtöön oli aikaa 2,5 kk, mutta varsin nopeasti olikin aika pakata matkalaukku ja lähteä. Matka alkoi la 30.3. aamun sarastaessa. 

Vaihdettuani Frankfurtissa konetta, olin Wienin lentokentällä klo 11 ja hotellillakin jo ennen yhtä. Vietyäni matkatavarat hotellihuoneeseen, lähdin kaupungille mukanani kartta, vinkit hotellin respadaamilta ja roppakaupalla intoa.

Hotellini, Westbahn Hotel, sijaitsee aivan Westbahnhofin rautatieaseman vieressä, 6. kaupunginosassa. Wienin lentokentältä pääsee bussilla 45 minuutissa suoraan Westbahnhofin aseman eteen. 

Aseman toiselta laidalta lähtee Wienin kuuluisin ostoskatu, Mariahilfer Strasse, joka vie aina kaupungin keskustaan asti. Pääsiäislauantaina ostoskatu oli täynnä vilinää, niin turisteja kuin paikallisiakin, varautumassa pääsiäiseen ja kevääseen. Miehiä odottelemassa vaateliikkeiden edessä, kaikenikäisiä ihmisiä nakkikioskeilla, puheensorinaa. Yhtäkkiä katu levenee aukioksi, jonka jokaisella laidalla on upeita rakennuksia, edessä on Museumsquartier ja jonkin matkan päässä häämöttää Neue burg ja Burggarten. 

Burggartenin ja Volkgartenin ohi käveltyäni päädyin Albertinaplatzille, josta ostin konserttilipun sunnuntai-illalle. Tottahan Wienissä täytyy päästä kuuntelemaan Mozartia ja Straussia ihan livenä. Pian mukaan tarttui myös lippu maanantaiaamuksi Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun aamuharjoituksiin. Eihän heppatyttö voi käydä Wienissä näkemättä lipizzanhevosia! Kuvia hevosista ja ratsastuskoulusta näet täältä.

Hofburgin ihmisvilinästä kävelin vain ilman karttaa minne nenä näytti ja löysin itseni aivan kivenheiton päästä pieniltä, sieviltä kujilta, joilla sain olla lähes yksin.

Aikani käveltyäni päädyin takaisin Mariahilfer Strassen vilinään ja suuntasin takaisin hotellille. Edellisen yön neljän tunnin unet ja aamun reissaaminen alkoivat tuntua. Siispä kahvilaan ja hotellille.

Matkakertomus jatkuu pian. 

Kuvat ovat omiani, ethän lainaa niitä ilman lupaa. 

Alku aina hankalaa

Tämän blogin suhteen alku on ollut, jos ei varsinaisesti hankalaa, vähintäänkin verkkaisaa. Ajatus omasta blogista on  kierrellyt mielessä jo pitkään, mutta jonkinlainen alkusysäys on puuttunut. Nyt sellaisena toimikoon Wienin-matkani, jonkinlainen matkakertomus musiikin, arkkitehtuurin, keisarien ja Sacher-kakun kaupungista. Ihan pelkkää matkustamista elämä ei valitettavasti ole, joten oletettavasti blogini syövereissä syödään suklaata myös kotimaassa, haaveillaan, rasvataan naamaa ja nahkaa, rakastetaan musiikkia levyiltä ja livenä, luetaan kirjoja sekä mietitään, miten huisin hieno juttu elämä onkaan! 

Tämä toimikoon johdantona, seuraavaksi Wieniä muistelemaan.