Rikas, kaunis kielemme

Tätä aihetta olen mielessäni pyöritellyt jo jonkin aikaa. Karmivaan blogipostaukseen törmättyäni oli aika klikata oman blogin "Uusi blogikirjoitus" -painiketta. 

Luen aika paljon blogeja. Niiden taso on monella tavalla vaihtelevaa, niin aiheiden kuin lempilapseni, kielen, suhteen. Erityisen helposti erot huomaa lukemalla blogiportaalien suojissa asustelevia blogeja useamman samalla kerralla. Minut tunteville ei tule yllätyksenä, että kiinnitän varsin paljon huomiota blogien kieleen ja oikeinkirjoitukseen. Blogikirjoittamisessa voi elellä kielen ja oikeinkirjoituksen suhteen leppoisammin kuin vaikkapa lehtijutuissa enkä väitä, että oma blogini olisi virheetön, en suinkaan. Mutta jos muilta osin mielenkiintoiselta vaikuttava blogi vilisee niin paljon kirjoitusvirheitä, että kuvittelee lukevansa jonkinlaista suomen kielen "älä tee näin" -opusta, se blogi saa jäädä sikseen. 

Erityisen vaikeita usealle bloggaajalle tuntuvat olevan yhdyssanat – tai siis yhdys sanat. Seuraavana listalla ovat mm. isot alkukirjaimet, yleinen oikeinkirjoitus ja täytesanat. Hämmentävää ja huolestuttavaa on se, että monilla yläaste- ja lukioikäisille bloggaajilla tekstit ovat täynnä kirjoitusvirheitä. Heidänhän pitäisi osata säännöt, kun niitä lähes päivittäin koulussa opiskelevat. Samaa ikäluokkaa on tämän kirjoitukseni innoittanut bloggaajakin. Oman tekstin oikolukeminen ei myöskään selvästi kuulu kaikkien bloggaajien tapoihin, vaikka pitäisi. Lukihäiriö jne. ovat tietenkin oma juttunsa, mutta vaahtoankin nyt niistä bloggaajista, joilla ei ole lukihäiriötä tms. estettä oikeinkirjoituksen hallitsemiseen. 

Kirjoitusvirheet ja heikkolaatuinen kieli eivät tokikaan ole vain blogien ongelma. Niihin törmää lehdissä, uutiskirjeissä, tv-sarjojen tekstityksissä, jopa kirjoissa. Yksi pahimpia asioita käännöskirjallisuutta lukiessa on huono käännös. Kun on suomennettu lause sanasta sanaan, mutta pahimmassa tapauksessa lauseen merkitys on muuttunut samalla, kun lausetta ei oikeasti ja aidosti ole käännetty. Tv-sarjoissa huonot käännökset ovat jo legendaarisia: "Tell me about it!" -> "Kerro minulle siitä!" (Frendit joskus muinoin). Tv-sarjoissa ne on kuitenkin helpompi ohittaa kuin kirjassa, varsinkin jos ymmärtää sarjassa puhuttua kieltä eikä tarvitse tekstitystä. 

Suomen kieli on kaunis, rikas, vivahteikas ja monipuolinen kieli. Suojellaan sitä yhdessä, kirjoittamalla sitä oikein! 

Maanantai-illan kasvispiirakka

Tiedäthän maanantai-illan fiiliksen, kun tulee kotiin hiukan viikon ekasta työpäivästä pölähtäneenä. Mitäs sitä tänään iltapalaksi söisi? Maailman helpointa kasvispiirakkaa tietenkin! Tätä samaista piirakkaa on nautittu myös leppoisalla lauantaibrunssilla, perjantain piristyksenä ja no, milloin vain, kun ei jaksa vääntää mitään kovin ihmeellistä. 

Iltapalaksi piirakkaa, avokadoa ja tomaattia

Alunperin tämä ohje on löydetty toisesta blogista, siellä tosin tehtiin kinkkupiirakkaa. Mutta muunnellaan taas. 

Pohja on alkuperäisen ohjeen mukainen:

100 g voita tai margariinia (jos käytät voita, ota se pehmenemään hetkeksi ennen leipomista)
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
1/4 tl suolaa
2 rkl kylmää vettä
1/2 dl juustoraastetta

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. 

Nypi ekana rasva, jauhot ja suola. Lisää juustoraaste ja vesi. Vaivaa taikina tasaiseksi ja painele ohueksi piirakkavuokaan (itse käytän joko lasivuokaa, jonka halkaisija on 26 cm tai irtopohjavuokaa, jonka halkaisija on 24 cm). Lasivuoka täytyy tietenkin voidella, irtopohjavuokaan voi virittää leivinpaperin. 

Täytettä voi varioida omien mieltymysten mukaisesti. Omaan piirakkaani eksyy yleensä seuraavia täytteitä:

Alimmaiseksi yksi pss esim. wokkivihanneksia tms. vihannessekoitusta, seuraavaksi siivuina yksi halloumi-juusto (n. 200 g). Halloumin päälle tomaattia siivuina. Tee sitten muna-kermaseos (2 dl esim. kaurakermaa ja 3 luomukananmunaa), lorauta mukaan. Loppusilauksena pussillinen juustoraastetta pinnalle (nappaa tästä pussista tuo pohjan 0,5 dl). Koko komeus uuniin ja reilun puolen tunnin (n. 35-40 min) päästä uunista tupsahtaa maailman helpoin, mutta herkullinen piirakka. 

Juuri uunista tullut piirakka

Lihaton lokakuu

Lihatonta elämää olen viettänyt jo 17-vuotiaasta asti, jolloin nuori idealisti päätti muutaman aiheeseen liittyvän kirjan luettuaan jättää sekä punaisen lihan että kanan ja muut linnut pois ruokavaliostaan. Tosin, muistan vaahdonneeni varsinkin kanojen julmasta ja lyhyestä elämästä sekä kamalasta teurastustavasta vanhemmilleni jo 12-vuotiaana. Maalaistytölle oli myös ihan oman navetan asukkien ansiosta selvää, mistä liha, maito jne. tulee. Teurasauton saapuminen pihaan itketti joka kerta. En ole kuitenkaan oikea kasvissyöjä, vaan lautasellani ja jääkaapissani viihtyvät kasvisten sun muiden lisäksi myös kala, äyriäiset, maitotuotteet ja toisinaan myös kananmunat (kananmunat aina luomuina ja kala melkeinpä aina MSC-sertifioituna). Siitäpä tuli idea siirtyä lokakuun ajaksi kauemmas kalatiskistä ja maitohyllystä. Mitäs sitä sitten syödäänkään? 

No vaikkapa papu-tofuchiliä, aivan täysin vegaanisti. Ohje löytyi foodie.fm-palvelusta hakusanalla tofu, alkuperäinen ohje on Uncle Ben'sin nettisivuilta. Kuten niin usein, hiukan tuunasin ohjetta ja oma versioni oli tällä kertaa tällainen:

riisiä

2 pientä punasipulia

1 valkosipulinkynsi

1 pkt (n. 250 g) kiinteää tofua 

1 rkl öljyä

100 g pakastemaissia

1 prk (n. 350 g) chili sin carne -sekoitusta (valkoisia papuja, maissia ja paprikaa tulisessa tomaattikastikkeessa, ainakin GoGreen-merkkistä löytyy valmiina)

1 prk kaurakermaa (Nordic Ruoka kaurakerma on ihanan paksua)

Laita riisiä kiehumaan sopivaksi katsomasi määrä. Itse chili valmistuu riisien kypsyessä. Silppua punasipulit ja purista valkosipuli pannulle, jossa on hiukan öljyä. Kuullota hiukan. Siivuta/kuutioi tofut reiluiksi paloiksi ja lisää pannulle. Lisää mukaan myös jäinen tai sulanut maissi (lopputuloksen kannalta ei väliä, onko maissi jäistä vai ei) ja pyörittele mukaan. Kaada sekaan chili sin carne -sekoitus, sekoita ja lämmitä hyvin. Maistele ja lisää halutessasi kaurakermaa oman maun mukaan. 

Kun riisi on valmista, on myös chili valmista. Sitten vain nauttimaan mainiosta kasvisruuasta, joka lämmittää mukavasti syksyn viiletessä. Tästä riittää yhdelle ihmiselle pariksi-kolmeksi päiväksi, kätevää ja edullista. 

Lisää herkullisia kasvisruokia on koottu esim. Vegaanihaasteen reseptipankkiin ja erään McCartneyn perheen ideoimalle Meat Free Monday -sivustolle. 

Music is what feelings sound like

Mitä musiikki on? Palloja ja muita merkintöjä nuottiviivastolla, sormien erilaisia asentoja kitaran kaulalla ja pianon koskettimilla, kylmiä väreitä selkäpiissä, typerän onnellista hymyä ja suolaisia kyyneleitä, oikean levykaupan tuoksu, nautintoa, kestäviä muistijälkiä, riipaisevia hetkiä, rakkautta ja surua.

Joku tuntematon on joskus todennut hienosti: "Music is what feelings sound like" ja kuinka oikeassa hän onkaan. Omalta kohdaltani uskallankin melkeinpä väittää, että ellei joku ystävistäni ole nähnyt minua jollain keikalla fiilistelemässä/tanssimassa hiki päässä tai muuten vain suu vaahdossa selittämässä jostain bändistä/keikasta/biisistä, hän ei tunne minua täysin. Sen verran suuri osa elämääni musiikki on. Jokaiseen tilanteeseen ja tunteeseen on biisi/levy. Joku biisi voi lennättää hetkessä vuosien taakse johonkin tiettyyn hetkeen niin, että meinaa polvet pettää alta ja poskilihakset krampata hymyilemisestä. Toisaalta taas, on myös katkeransuloisia biisejä, joihin liittyvät muistot eivät ainakaan alkuun hymyilytä. Onpa toisinaan ollut kokonaisia levyjä parikin vuotta levyhyllyssä täysin koskematta, kun sen on kuunnellut puhki esim. erotilanteessa. Sopivan ajan jälkeen levyä/biisiä voi kuunnella taas ja käydä läpi muistoja, mutta noista biiseistä ei koskaan tule "vain" biisejä, ne ovat niin täynnä tunteita. 

Livekeikat ovat varsin vakiintunut osa vapaa-aikaani, toisinaan joka viikottainen ilo. Keikat varsinkin ovat tuoneet elämään myös uusia ystäviä, samanhenkisiä ihmisiä, joille ei tarvitse erikseen selittää, miten mieletön juttu musiikki on. Tuo edellämainittu korostuu varsinkin alakulttuureissa, pienissä porukoissa, jotka kuuntelevat esim. rockabillyä. Niillä keikoilla on ihan erilainen, yhteisöllinen fiiliskin kuin niillä aika harvoilla mainstream-keikoilla, joilla olen käynyt. Ja niin, ne keikat. Ne saavat parhaimmillaan aikaan hymyn, joka aiheuttaa työkaverilta keikkaa seuraavana päivänä töissä kysymyksen, että olenko mahtanut rakastua edellisiltana. Hyvän keikan jälkeisessä euforiassa leijaillessa menee toisinaan monta päivää ja vaikka se fiilis saattaakin päivien kuluessa hiukan laantua, ei tarvita kuin vaikka joku tietty biisi lennättämään takaisin keikkatunnelmiin. 

Taidanpa tehdä joskus postauksen keikkafiilistelyistä kuvien muodossa. 

P.S. Jälkihuomautuksena on pakko kertoa, että tämän postauksen kirjoittaminen ei ollut helppo juttu ollenkaan ja se on lojunut luonnoksissa pitkään eri vaiheissaan. Vaikka musiikki on tärkeää ja rakasta, siitä kirjoittaminen tällä tavalla on jotenkin vaikeaa ja henkilökohtaista ja hirvittää, että kuulostaa kornilta tms. Mutta nyt on joka tapauksessa kirjoitettu, en voinut jättää kirjoittamattakaan. 

Kirja, merkityksetön kasa paperia vai seikkailu kansien välissä

Idea tähän postaukseen tuli Hesarin mielipidepalstalta, tästä Britta Eklundin kirjoituksesta. Hän pohtii kirjoituksessaan kirjojen merkitystä, lähinnä siltä kannalta, että "Eikö tekstien lukeminen oikeista, painetuista kirjoista ole jo vanhanaikaista?". Tämä sai tietenkin miettimään omaa suhdetta kirjoihin, lukemiseen ja kirjastoihin. Brittan mielestä kun kirjastot ovat kirjavarastoja, joita ei oikeastaan tarvita kuin "niitä varten, jotka tutkivat vanhanajan asioita." Hauskaa olisi tietää, minkä ikäinen Britta mahtaa olla ja millainen suhde hänellä on lukemiseen ja kirjoihin. Oma päätelmäni on, ettei lukeminen ja kirjat ole Brittan tärkein harrastus. 

Minulle taas kirjat, lukeminen ja kirjasto ovat olleet merkittävä osa elämää ja ovat edelleen, aina vaan. Opin 6-vuotiaana lukemaan ja siitä asti nenä on ollut kirjassa kiinni. Välillä kesken on useampikin kirja, aina vähintään yksi. Olen viime vuosina saanut uutta perspektiiviä kirjallisuuden ja kirjastojen maailmaan myös Kirjastolehden avustajana. Sitä kautta olen saanut mahdollisuuden keskustella kirjastoista, lukemisesta ja kirjoista esim. Tuomas Enbusken ja Jenni Haukion kanssa. Molemmilla on hyviä ajatuksia em. asioista. Enbuske mielestäni onnistuneesti vertasi kirjoja kakluuneihin. Kumpaakaan ei sinänsä nykymaailmassa tarvita, mutta ihmiset silti omistavat molempia. Haukio taas vertasi kirjastoa kirkkoon, "Kirjasto merkitsee kirjallisuudelle samaa kuin kirkko uskonnolle", jokapäiväisenä mahdollisuutena löytää kirjojen ja kirjallisuuden äärelle, demokraattisesti ja ketään väheksymättä. 

Arkisemmissa keskusteluissa tulee monesti esiin kirjan kätevyys. Siitä ei lopu akku kesken eikä kenttä häviä. Kesäisessä auringonpaisteessakin kirjaa pystyy lukemaan mainiosti, silloinkin, kun tabletin ruudulta ei erota mitään. Kirjaa voi lukea vaikka kylvyssä tarvitsematta pelätä sähköiskua eikä e-kirjassa pääse samalla tavalla ihastelemaan kansia ja selailemaan kirjoja ihan vain selailemisen ilosta. Kirja on tasa-arvoinen kirjastojen ansiosta, kellä vain on mahdollisuus lukea mitä vain klassikoista uutuuksiin. Kirjastot eivät siis suinkaan ole pölyttyneitä varastoja vaan seikkailujen aarreaitta. Haluaisinkohan tänään seikkailla Pariisin kaduilla Katherine Pancolin johdattamana vai liittyä Pentti Saarikosken haamun seuraan Antero Viinikaisen sanoin. Mutta olisihan yöpöydällä kesken myös John Kerrin kirja psykoanalyysin synnystä. Hmm, tietokone kiinni ja lukemaan! 

Juhannustunnelmia

Tänä vuonna juhannus sujui rauhallisesti vanhempien luona Kymenlaaksossa. Ohjelmassa oli mansikoiden syömistä, kissojen rapsuttelua, kirjan lukemista, kukkasia, maisema-ajeluja ja tietenkin hössöttäviä vanhempia. Juhannuksen kuvakavalkadissa on luvassa lähinnä kauniita maisemia ja luonnollisesti myös kukkasia, eihän tämä muuten minun blogini olisi. Valitettavasti kuvat ovat iPhone-laatua, en tajunnut ottaa järkkäriä juhannusreissulle mukaan. On siis palattava mm. Hiidenvuorelle uudestaan. 

Juhannusaatto alkoi erittäin aurinkoisella kävelyllä

Kirkas auringonpaiste ja iPhonen kamera eivät ole se paras yhdistelmä,
mutta leikitään, että näissä kuvissa fiilis on tärkein. 

Kävelylenkin jälkeen bongailin äidin pihakukkasia.

Tämä hassu otus oli jo kukkinut. 

Hissu, kissaneitonen, joka kauhoo nappuloita suuhunsa makuultaan.
Laiskuuden multihuipentuma. 

Juhannuksen seitsemän kukkaa.

Virran silta

Kymijokea

Vuosikertasilta

Hiidenvuorelle kiivetessä taisi kallioon piirtyä hiiden profiili. 

Vielä jaksaa, enää ehkä 100 porrasta jäljellä. 

Näkymät Hiidenvuorelta olivat kiipeämisen arvoiset.
Laella ollaan 60 metriä Kymijoen pinnan yläpuolella. 

Aikamoisen kapea kannas.

Superkuu ei vielä ollut kovin super. 

Tuo liekin näköinen juttu on juhannuskokko vastarannalla. 

Kuvittelin olevani Kymenlaaksossa, mutta tuossa lukee Rauman Meripelastusyhdistys. 

Miiru, kohta 10-vuotias kissaneito,
joka autuaasti unohtaa ikänsä ja kipaisee katonrajaan kaapin päälle nukkumaan. 

Rokkia on kaikkialla. 

Mankalan voimalaitos

Piikkinokkamosse, Moskvits vuodelta 1953. 

Pesäke, kaivettu 1916-17.

Mukulanlahdella.

Löytyihän luontopolun varreltakin jotain kukkivaa. 

Mukulanlahden lintutornista.

Takaisin äidin pioneja ihailemassa.